Kysyin häneltä, miten hänen isänsä oli käynyt. Tyttö parka ei tiennyt siitä mitään. He olivat muka eronneet sillä hetkellä kuin turkkilaisparvi oli hyökännyt maatalomme alueelle. Tyttö oli paennut muiden naisten kanssa, ja vanhus — niin tiesi Herra, elikö hän vai oliko kuollut.
Ja hän itki, vastatessaan katkonaisilla lauseilla minun kysymyksiini.
Astuin ylös portaita keveämmällä mielellä kuin millä olin ovea kolkuttanut. Jalo isäntä otti minua suopeasti vastaan, piti minua kodissaan, antoi minulle pyydetyn suosituskirjeen, puhui minulle virkistäviä sanoja ja täytti sydämmeni toiveilla ja lohdutuksilla. Hänen sisarensa ei väsynyt kyselemään minulta äidistäni ja Chiosta ja pakomme kovista kohtaloista. Oikeinpa ihastuin hänen sulouteensa ja ihmettelin hänen kaunista, herttaista muotoansa, vaan enpä häntä katsellessani aavistanut, että hän oli saapa paikan kansalliskapinan historiassa ja että hänestä kirjoja kirjoitettaisiin.
Tämän ystävällisen vastaan-oton muisto on sittemmin monasti, elämäni monellaisten vastusten kohdatessa, virkistänyt rohkeuttani ja tukenut horjuvaa luottamustani tulevaisuuteen. Ei tuo suosituskirje sitte perältäkään hyödyttänyt minua eikä minulla ollut Mavrogénin suojeluksesta mitään apua pyrintöihini. Mutta siveellinen tuki, myötätunnon ilmaus, ainoakin ystävällinen sana tai hymyily lohduttavat kipeää sydäntä enemmän kuin kaikki aineellinen apu. Jumalan armosta olenkin elämäni pitkällä radalla saanut monta tuollaista hyvyyden osotusta. Niin kauan kuin jonkun käy hyvin, ei hänellä ole aihetta panemaan arvoa lähimmäisen hyvyyteen; vasta kyynelten päivinä hän huomaa, kuinka ihminen luonnostaan on armelias ja aulis ja ottaa osaa kurjan hätään. Pahoja on sangen vähä maan päällä.
Seuraavana päivänä palasin Mykonoon suosituskirje povessani. Kun sitte muutaman päivän päästä sattui niin että eräs laiva aikoi lähteä Nauplion-lahteen, jätimme vieraanvaraisen saaren hyvästi ja läksimme koko perhe matkaan.
SEITSEMÄS LUKU.
Millaiset kulkuneuvot olivat siihen aikaan, sitä eivät ne saata helposti käsittää, jotka lapsesta asti ovat tottuneet höyryn voimalla kiitämään maita ja meriä. Ainoastaan Egeean saaristossa on sen, jonka ei sovi viittätoista päivää odottaa höyrylaivaa, pakko vielä nytkin ruveta samanmoisiin harharetkiin kuin Odysseus ja hänen toverinsa. Mutta eipä syrjäisimmänkään saaren asukas ole iäti tuulten orjana. Jos hänellä on kärsivällisyyttä, kyllä höyrylaiva tulee. Silloin ei höyrylaivoista tiedetty mitään. Meidän taivas ei ollut vielä haistellut kivihiilten savua, neitsyeellisiä aaltojamme ei kohisevat vesipyörät vielä lyödä huimiskelleet.
Myötäinen tuuli puhalteli, Mykonosta lähtiessämme, mutta ennen pitkää se laimeni ja tuli täysi tyven. Hetkestä hetkeen näimme edessämme Syron kalliot liikkumattomina, kun kahdella raskaalla airollamme tuskin saimme raskasta alusta paikaltansa huiskumaan. Vihdoin auringon laskun jälkeen alkoi taas tuulla ja purjeet pullistuivat. Mutta tuuli kävi etelästä ja ajoi meidät Androa kohden; me risteilimme koko yön yrittäen päästä Sunion suojiin. Toisena päivänä onnistui meidän töin vaivoin päästä Pireeon satamaan, josta noudimme vettä.
Kun vuosien perästä uudelleen näin Pireeon, kuinka vähäiseltä se minusta näytti! Silloin se oli ääretön, sillä se oli autio ja tyhjä. Meidän aluksemme ja kaksi pientä kalastajan venettä olivat ainoat, jotka uivat tyynten aaltojen avaralla pinnalla. Missä tänään marmori-laiturit torjuvat laineita, siinä meri hyrskyillään huuhteli sileitä rantakallioita. Missä tänään leviää kukoistava kaupunki ja isot tehtaat kohottavat korkeita savutorviaan, siinä ei nähnyt muuta kuin hedelmättömän maan ja hävityksen jälkiä. Yksi ainoa ränstynyt rakennus rannalla teki vielä tuntuvammaksi tuon elottomuuden ja liikkumattomuuden.
Kreikkalaiset piirittivät par'aikaa Atheenaa, ja vähälukuinen joukko sotamiehiä piti hallussaan tuota rappeutunutta rakennusta Pireeon rannalla. Muuten emme kuulleet mitään ampumispauketta emmekä nähneet muuta sodan merkkiä paitsi tuota soturi-vartiostoa Pireeossa.