Isäni selitti hänelle, että lähdimme sinne elon keinoa etsimään. Mutta mies väitti edelleen, että Argos oli sotaleirinä, että Nauplioa vielä saarrettiin; hän selitti meille kuinka vaikeaa erittäin vaimoväen elämä olisi siellä keskellä sodan sattumuksia ja kehotti meitä kaikin mokomin lykkäämään lähtöämme toistaiseksi. Hänen vielä puhuessaan tuli laivurikin paikalle; hänpä vakuutti Spetsalaisen puhetta todeksi ja sai meidät jäämään Spetsaan. Eikä ollutkaan juuri vaikeaa taivuttaa meitä siihen, mutta minne jäisimme, missä saisimme päämme levolle kallistaa tällä uudella maanpaon pysäkillä? Kelpo Spetsalainen arvasi nähtävästi meidän empimystemme syyn.
— Tulkaat minun kotiini — sanoi hän. — Isäni tapettiin sodassa, äitini on kuollut, ja pesäni on tyhjänä. Asukaa siinä niin kauan kuin tahdotte. Tulkaa!
Heltyen suostuimme hänen tarjoukseensa. Oi tuota armelijasta ja jaloa ihmistä! Siitä silmänräpäyksestä alkain hänestä tuli minun uskollisin ystäväni. Me olimme sitten kuin veljekset ja ystävyytemme säilyi siihen asti kuin hän pari vuotta sitten erosi täältä. Hän kuoli suuresti kunniotettuna, osotettuaan itsensä kelvolliseksi ja vilpittömäksi isänmaansa palvelijaksi sodassa ja rauhassa.
Astuimmepa siis uuden ystävämme asunnolle ja otimme haltuumme sen tilavat ja siistit huoneet.
Isäni tunsi voimansa yhä vaipuvan. Luultavasti arvasi hän kuoleman lähestyvän, eikä tahtonut kuolla, ennenkuin näkisi perhekuntansa tulevaisuuden turvatuksi. Ei hän tosin lausunut mitään tuollaisia pelkoja, mutta samana päivänä neuvoi hän minua viipymättä lähtemään Argoosen yksin, pyytämään suosituskirjeen nojalla Négriltä jotakin virkatointa.
Kahden päivän päästä nousin maalle Nauplion rantaan ja astuin sieltä jalkasin Argoosen.
Spetsalainen ja laivurimme olivat oikeassa. Sen johdosta mitä nämät olivat minulle jutelleet sekä mitä itse olin Pireeossa kokenut, arvasin jo edeltäpäin, mikä minua odotti, mutta Pireeossa olin vain vähin määrin nähnyt sen mitä täällä oli nähtävänäni. Jouduin ihan outoon maailmaan. Tuhansittain vilisi fustanella-pukuisia sotureita kaikkialla; heidän kopea käytöksensä ja törkeät puheensa, ylenkatseelliset silmäykset, joilla mittailivat minua, jyrkät lauseet, joilla vastasivat ujoihin kysymyksiini, leirissä vallitseva melu, kohina ja sekamelska — kaikki tämä pani pääni pyörälle. Ei tämä tosiaankaan ollut naisille ja lapsille sovelijas paikka. Mutta huomasinpa, etten itsekkään sopinut tuossa ilmapiirissä elämään, etten siellä ollut oikeassa elo-ilmassani.
Kun minun vihdoinkin, suosituskirje kädessäni, onnistui päästä ministerin pateille ja näin edessäni pienen vähäpätöisen miehen korkean kirjoituspöydän ääressä, jouduin hämille. En tahtonut ottaa uskoakseni että tuo oli hallituksen ylisihteeri, suuri kuuluisa Théodoros Négris.[14]
Hän kirjoitti par'aikaa; minä jäin odottamaan, paperi kourassani, ja tähystelin esineitä ympärilläni. Pieni huone oli täynnä kirjoja: kirjoja pöydällä, kirjoja tuoleilla ja lavitsoilla, kirjoja arkulla, kaikkialla kirjoja, ja niiden keskellä korkea pöytä ja Négris pöydän ääressä kirjoittaen. Hänen vartalonsa oli minunkin omaani lyhempi. En luule että itserakkauden tunto viettelee minua tätä sanomaan. Katselin häntä ja ajattelin itsekseni:
Kas, hän on pieni, ruma ja aseeton, ja kuitenkin hän komentaa noita hurjia soturijoukkoja ja ne tottelevat häntä. Miksi? Siksi että hänellä on älyä ja tietoja. Älyä ei kukaan voi luoda itselleen, mutta tiedot ovat opittavissa. Järki tulee Jumalalta, opin hankkii ihminen itse. Näitä arvelin. Unhotin että ihmisälyllä on eri asteita ja kehitysvaiheita ja ettei jokaiselle ole annettu kykyä sääntelemään tahtoansa asianhaarain mukaan eikä taitoa taivuttamaan toisia sen alle. Unhotin monta asiaa, mutta katsellessani kuinka Négris kirjoitti, tein lujan päätöksen laajentaa tietojani. Ja todella rupesinkin siitä hetkestä opiskelemaan ja lukemaan. En tosin päässyt pitkälle; mutta mitä sittemmin opinkin, kaikki halu mikä sielussani syttyi tiedon ammentamiseen, se johtaa syntynsä siitä hetkestä, jolloin odotin että Négris lakkaisi kirjoittamasta. Tuo oli älyllisen kehitykseni lähtökohta, jos kohta sen näkö-ala olojen pakosta onkin jäänyt supistetuksi.