Vihdoin Négris laski kynän kädestään ja kysyi, mitä tahdoin. Ojensin ääneti käteni ja annoin hänelle ennen mainitun kirjeen. Luettuaan sen käski hän minua istumaan ainoalle tyhjälle tuolille viereensä ja rupesi kyselemään minulta, mitä tietoja minulla oli ja mitä häneltä halusin. Tunsin punastuvani, kun vastasin luetellen heikkoja tietojani ja lausuin haluni saada kirjurin virkaa hänen luonansa.
— Hyvä — lausui hän lopetettuani — hyvä. Minä tarvitsen nuorukaisia sinun moisiasi. Ehkäpä kohta laitankin sinut sopivaan toimeen. Mutta meidän tarvitsee ensin päästä hiukan tyynemmälle. Vartoo kunnes valloitamme Nauplion ja tule sitte taas minun puheilleni.
Ettäkö vartoisin kunnes Nauplio olisi valloitettu!
Poistuin pahoilla mielin. Jo kolme viikkoa pidettiin linnan antaumusta varmana ja piiritettyjen puolesta oli jo valtuutettuja miehiä käynyt keskustelemassa sopimuksen ehdoista, joka suunnalta tulvaili paikalle aseellisia viettääkseen kukin tavallaan kreikkalaisten aseiden voittoa. Mutta Turkkilaiset eivät antauneetkaan ja Dram-Ali samosi pohjoisesta päin suuren sotajoukon etupäässä. Maine hänen tulostaan levisi ja alkoi jo horjuttaa monen uskallusta.
Tämmöisiä kuulin noina kahtena Argoossa oloni päivänä. Virta näytti kääntyvän meitä vastaan. Olin vielä Chion mielivaikutteiden vallassa ja sydämmeni aukeni alttiisti pelolle. Kuinka saatoinkaan silloin aavistaa että Kolokotrónis oli hävittävä Dram-Alin armeijan Dervenin vuori-solassa?[15]
Toisen päivän yönä, kun unetonna vääntelin itseäni kovalla laudalla, joka oli vuoteenani, sepitsin päätökseni. En ollut minä luotu sota-elämää varten. Kauppa oli minun kutsumukseni.
Aamulla aikaisin astuin takasin satamaan, missä onnekseni tapasin laivan valmiina lähtemään Spetsaan, ja lähdin mukana.
Sitten en ole Naupliota nähnyt, mutta muistiini on jäänyt selvästi piirrettynä Palamidion jyrkkä vuorilinna varjostaen syvää laaksoa, jonka pohjalla kaislistot kätkevät matalan joen juoksua, ja kaupunki, jonka muureilta kaukaa näin puolikuun-lipun liehuvan.
Spetsassa tapasin sekä vanhempani että sisareni kipeinä ja vuoteen omina. Kuinka kipeästi tunsimmekaan silloin, että Andriana parka oli poissa! Kuinka usein muistimmekaan häntä! Minunpa nyt täytyi ruveta hoitamaan ja palvelemaan koko tuota sairastavaa perhekuntaa. Olin yht'aikaa palvelusneitsyt, sairaanhoitaja ja jopa kokkikin. Hyvät naapurinaisemme olivat vähä kummissaan kun näkivät miehen alentuvan tuommoisiin naisväen toimiin, vastoin heidän saarensa tapoja ja mielipiteensä tuosta ilmaisivat he surkuttelevalla hymyllä aina kun tarjosivat minulle avun kättä.
Onneksi äitini ja sisarteni tauti ei ollut pitkällinen, ainoastaan seuraus sielun ja ruumiin väsymyksestä, ja muutamain päiväin kuluttua saattoivat he toinen toisensa perään jättää vuoteen. Mutta isäni ei ollut sallittu enää toipua. En tiedä, mikä hänen tautinsa oli. Lääkäri, jonka kutsuimme kotia, kun täyttä totta aloimme käydä levottomiksi, sanoi isän sairastavan sydäntautia ja lupasi parantaa hänen. Mutta varmaankaan hän ei tiennyt mitä hän sanoi, ja epäilen lieneekö hän koskaan lääketieteellisen oppisalin ovea avannut. Hän oli maltalainen vanhus, joka monta vuotta oli kuljeskellut kaupungista kaupunkiin Itämailla, harjoitellen — vaikk'ei suinkaan ilmaiseksi — lääkärin ammattia. Siihen aikaan kävi jokainen Frankki[16] helposti lääkäristä. Herra yksin tiesi, minkä seikkain suosiessa tämä kunnon mies oli tohtorin-arvon saanut, mutta lopuksi hän itsekin alkoi luottaa siihen tieteesen, jota hän harjoitteli, kun milloin suopea luonto auttoi häntä parantamaan potilaita, milloin tohtori voiteillaan sukkelasti päästi sairas-paran tästä surkeasta maailmasta.