Isäni jäi kun jäikin vuoteen omaksi, kuume kulutti hänen muutoinkin vähiä voimiansa ja polttavat kivut ryöstivät häneltä unen. Hän tunsi tuonen tulevan ja odotti sitä uskalijaasti. Me, hänen omaisensa, unhottaen hetken huolet ja puutteet, ajattelimme vain, kuinka voisimme huojentaa hänen vaivansa ja, jos mahdollista, pelastaa hänen. Mutta päivä päivältä toiveemme kävivät yhä heikommiksi. Nähtävästi kuolon kylmä käsi laskeusi hänen päällensä.
Eräänä yönä istuin yksin sairaan vuoteen vieressä vaivoin suostutettuani äitiäni vähän levähtämään viereisessä kamarissa. Isäni oli vaipunut unen kaltaiseen hortoon. Ristissä käsin istuin ja katselin häntä, mutta mieleni häilyi tukalissa aatoksissa.
Makuuhuonetta valaisi himmeästi pyhäin-kuvain edessä seisova kynttilä ja syvä oli yön hiljaisuus. Äkkiä kuulen mielestäni ulkoa outoa hälinää ja juttelua kadulta. Nousin hiljaa ylös, avasin akkunaluukun ja pimeässä erotin ihmishaamuja kadulla sekä vastapäätä olevain huoneiden ovet avoinna. En uskaltanut avata akkunaa, sillä isäni näytti saaneen vähän rauhaa. Koetin kuulla, mitä ne puhuivat. Kuulin, mutt'en ymmärtänyt, sillä ne puhuivat albanilaista kieltä. Ainoastaan sana "armáta", jota usein toistettiin, herätti epäluulojani. Tovin päästä suljettiin ovet ja varjot poistuivat; ne näyttivät minusta kantavan vakkoja ja säkkejä olkapäillään.
Äänettömyys ja hiljaisuus palasivat, mutta sana "armáta" kajahteli sitten vain korvissani. Tiesin sen merkitsevän laivastoa, mutta mistä laivastosta oli puhetta? Odotin maltittomasti päivän valkenemista, tietämättä mitä oli tekeillä, ja aavistellen uusien kauhujen ilmestystä. Vasten tahtoani tulin muistaneeksi tuota yötä Smyrnassa, jolloin heräsin Turkkilaisten kiljuntaan.
Päivän noustessa tuli äitini ja istuen takaisin paikallensa sairaan vierehen lähetti hän minun lepäämään. En pannutkaan maata, vaan läksin yhtään kolistamatta ulos. Oiva isäntämme salli meidän mielin määrin tepastella talossaan; itse asui hän laivallaan.
Kaupungin ääreltä, jossa asuntomme oli, astuin satamaan; ja mitä enemmän sitä lähenin, sitä vilkkaampi liike oli kaduilla. Kysyin, mikä hätänä on, ja sain tietää että Hydran huipuilla oli vartiovalkeita leimunnut yöllä. — Ja mitä nuo valkeat tiesivät? — Turkin laivasto on tulossa!
Spetsalaiset kanniskelivat jo arvoisimpia kalujansa laivoille ja varustautuivat itsekin astumaan niihin vaimoineen lapsineen, jos viholliset todella hyökkäisivät. He tiesivät että vihollisten laivasto oli lukuisa ja pelkäsivät talojensa puolesta, mutta he luottivat vedellä-liikkuviin linnasiinsa.
Samassa tapasin muutamia tälle saarelle paenneita kotisaarelaisiani. Pakoa nämäkin tuumivat. Mytileneläinen laiva Venäjän lipun alaisena oli ankkurissa saaren takapuolella, ja he olivat lähettäneet muutamia sinne tiedustelemaan, mitä maksaisi heidän kuljetuksensa tästä Anconaan. He ehdottelivat meitäkin tulemaan mukaan, mutta miten me saattaisimme paeta? Kuinka voisimme kuljettaa kuoleman kielissä olevaa isäämme? Mutta kuinka saattaisimme myöskään jäädä saarelle, jos Turkkilaiset astuisivat maalle?
Palasin kotia kovin alakuloisena ja epätietoisena. Viittasin äitiäni tulemaan ulos ja selitettyäni hänelle muutamin sanoin asiain tilan, kysyin häneltä, voisimmeko hänen mielestään siirtää isää laivalle. Hän otti minua kädestä, vei minut vuoteen viereen ja näytti minulle, mitään puhumatta, sairasta. Tämän horrosta kesti vielä, hänen oli silmänsä kiinni, huulet puoli-avoinna ja hän hengitteli raskaasti.
Silloin näin ensikerran ihmisen kuolevan, ja kuoleva oli minun oma rakas isäni. Äitini puserti kättäni lausumatta sanaakaan; hän taisteli hallitakseen tuskaansa. Näin seisoimme kauan aikaa vuoteen ääressä, ääneti ja liikkumatta, ja kuuntelimme tukalaa hengentaisteloa kuoleman kanssa. Kallistin pääni alas ja suutelin äitini kättä, hän laski toisen kätensä minun pääni päälle ja kuiskaisi: — Nouda pappi.