Alkoipa jo taistelun kolmas vuosi ja Tinon mantelipuut kantoivat ensi kukkiansa. Minä, kun olin lopen ikävystynyt toimetonna-olooni ja liikuin jos joissakin tuumissa ja aatteissa, tulia vihdoin sille päälle, että päätin lähteä Chioon etsimään noita puutarhamme omenapuun alle kaivetuita aarteita. Muistin isä-vainajani sanoja kun täytimme kuoppaa omenapuun alla. Hän oli poissa, ja minä olin perheen pää ja turva. Tuonpa talletelman takaisinsaanti voisi sekä helpottaa kapion hankkimista sisarteni naittamista varten, että meidän muuttoammekin Euroopaan.
Mitä enimmin tuo aate juurtui ja kasvoi päässäni, sitä vilkkaammin halusin päästä sitä toteuttamaan ja tuumani valtasi minut kokonaan. Sitä yksinään ajattelin vaivoissani, siitä näin unta nukkuessani.
Muutamia kansalaisia oli jo salaa käynyt Chiossa ja palannut eheinä ja vahingoittumattomina. Sikäläiset viran-omaiset olivat saaneet Konstantinopolista käskyn lempeästi kohdella palaavia kristityitä eikä enää häiritä heitä. Tämän tiesin, ja siellä käyneiden kokemus rohkaisi minua vielä enemmin. Uskoin aikeeni äidilleni, joka kaikin mokomin koetti luovuttaa minua siitä, peläten että joutuisin onnettomuuteen. Mutta päätökseni oli järkähtymätön. Näin kyllä vaarat ja ymmärsin yritykseni uhkarohkeaksi, mutta vastustamaton halu ajoi minua sitä toteuttamaan enkä kuullut äitini sanoja. Jätin hänen huostaansa vähäisen omaisuuteni, pyysin hänen siunaustansa ja läksin matkalle talonpojaksi pukeutuneena.
Alus, jonka asujaksi rupesin, vei viljalastia myytäväksi Chion syrjäisempiin satamiin; sen päällikkö, katteini Kefálas, lupasi saattaa minut maalle turvallisesti. Nähdessään minut laivalla, ylläni valkoiset polvihousut ja talonpoikais-mekko, sekä muassani kaksi lekkeriä punaista samminmätiä, naurahti tuo kelpo katteini. Itseänikin vähän nauratti, mutta sillä hetkellä ajattelin enemmän äitiäni kuin aarretta omenapuumme alla.
YHDEKSÄS LUKU.
Tuuli oli eteläinen, ja laiva kulki nopeasti Chioa kohti. Mutta mikäli yön hetket kuluivat, karttui huolettavasti kulun nopeus kiihtyvän tuulen väkipakosta.
Jotka kokemuksesta tuntevat Egean meren, ne tietävät, kuinka tukala etelätuuli sillä saattaa olla. Silloin jouduin ensikerran merikivun kouriin. Venyen peräkannella tunsin aluksen allani nousevan ja vaipuvan, kuulin hyrskyn hirmuisella pauhulla pieksevän laivan laitoja, kuulin myrskyn vihaisesti vinkuvan laivan köysissä ja purjeissa, ajaessaan vaahtopäisiä laineita, sekä peräsimen surkeasti kitisevän. Silmäni oli kiinni, mutta en saanut unta koko yönä. Jäseneni oli raskaat, minulta puuttui sekä tahto että voima liikuttaa niitä. Usein hyökylaineet kastelivat minut läpimäräksi, mutta en jaksanut siirtyä toiseen paikkaan enkä huutaa apua.
Puoliyön ajoissa kuulin katteinin sanovan perämiehelle, että jos tuuli näin edelleen yltyisi, hän aikoi heittää osan lastia mereen. Heittää mereen! Ajattelin mätilekkereitäni, jotka maaten ylinnä viljan päällä olivat kohta käsillä sopivana uhrina. Niitähän aioin myyskellä Chiossa vaeltaissani, jotta paremmin pääsisin liikkumaan, kunnes saapuisin meidän talolle. Ilman niitä koko tuumani oli pilalla ja toivoni hukassa. Tahdoin sanan sanoa laivurille, pyytää häntä niitä säästämään eikä ainakaan viskaamaan molempia mereen, mutta en pystynyt puhumaan enempää kuin liikkumahankaan. Mutta laivapa nousi ja laski vain kiivaammin laineilla, ja minua alkoi pelottaa ettei lekkerini yksinään olleet vaarassa joutua Vellamon saaliiksi.
Onneksi pelkoni oli perätön. Laiva oli hyvä ja vankka, ja katteini Kefalas ymmärsi asiansa. Aamulla saavuimme satamaan, turvalliseen ja tyyneen, Chion etelärannalle.
Rannikkomaa sataman ympärillä oli hyvin viljeltyä, mutta asumatonta; näkyipä kuitenkin ylängöillä, melkoisen matkan päässä mereltä, vihantain kukkulain keskeltä, kolme neljä pientä kylää, jonka valkoisia taloja aurinko säteillään valeli. Mutta rantatöyrän reunassa oli ankkuroituna toinen laivanen ja sen vieressä näimme muutamia talonpoikia seisovan rannalla juhtinensa.