Ihana ja voimakas tunne tuo isänmaan-rakkaus! Kun aluksemme kannelta näin viheriöivän luonnon ympärilläni, nuo kaukaiset kylät ja pienen ihmisryhmän rantahiekalla, riemastui sydämmeni. Chion näin mä uudestaan ja nuo talonpojat olivat maanmiehiäni! Tuo pikku laivakin rannalla loi eloa silmäini edessä olevaan tauluun ja katselin sitä sisällisellä mielihyvällä, aatelien, ettei sentään kaikki ollut pelkkää hävitystä ja autiutta saarellamme.
Mutta ennen pitkää tunteeni vaihtuivat, ja soin, ettei tuota laivaa olisi satamassa ollutkaan. Se oli tullut Psarasta tuoden viljalastia myytäväksi, mutta meidän aluksemme saman-aikainen ilmaantuminen synnytti kauhean riidan. Psaralaisten ei näkynyt olevan vähinkään aikomus suostua rauhalliseen kauppakilpailuun, vaan he tahtoivat uhkauksilla pelottaa laivuriamme lähtemään pois tältä väliaikaiselta markkinapaikalta, johon heidän oli mielestään etusijan oikeus. Kefalas puolestaan ei väistynyt, vaan jäi paikalle, siten harrastaen vapaan kaupan periaatteita. Kina uhkasi jo sanoista siirtyä käsikähmään. Nyrkkejä puristeltiin, väkipuukkoja vedeltiin. En tiedä, millaisen lopun tuo juttu sai, sillä, jupakan vielä kestäessä, astuin minä levollisesti maalle lekkereineni ja sovin erään siinä seisovan talonpojan kanssa, että hän kuljettaisi tavarani aasillansa, ja lähdimme hänen kotikyläänsä kohden.
Seuralaiseni, kahdenkymmenen vaiheilla oleva talonpoika, reipas, hyvänluontoinen mies, miellytti minua suuresti ja saavutti kohta täyden luottamukseni. Ennenkuin vielä saavuimme matkamme perille, tiesin hänen elämänsä vähäiset vaiheet ja seikat, ja minä ilmaisin hänelle nimeni, sukuperäni ja vaiheeni, vaan en sentään tuloni päätarkoitusta. Hartaasti pyysin, ettei hän kellekään ilmaisisi, että olin Chiolainen Kastrosta kotoisin. Hän lupasi sen minulle ja piti lupauksensa ja koko saarella oloni ajan suojeli ja autteli hän minua kuin tosi ystävä. Tämä oli uusi lisäys niiden hyväin sieluin lukuun, joiden lempeä myötätuntoisuus helpotti vaellustani pitkässä itkun alhossa.
Kun lähenimme kylää, otti hyvä Pantelis — se oli nuoren ystäväni nimi — lekkerini ja kätki ne ränstyneen ladon sisään, joka oli viinitarhan liepeessä tien vieressä, ja käski minun varrota siellä, kunnes hän ensin lähtisi juhtineen urkkimaan, oliko kylässä Turkkilaisia. Istuin öljypuun kannolle seinän-varjoon, katsellen polvittelevaa polkua pitkin, jolla toivoin pian näkeväni Pantelin palaavan. Ympärilläni oli syvä hiljaisuus, ja ainoastaan heinäsirkat, jotka ilakoivat auringon helteessä, sekoittivat sirinällään seudun rauhaisuutta. Yht'äkkiä lasten naurua kajahti ihan läheltäni. Käänsin pääni ja näin neljä pientä kylän poikaa, jotka tähystivät minua utelijailla silmillä, mutta samalla kuin katseemme kohtasivat toisensa, pakenivat juosten ladon taa. Muutaman minuutin päästä uusi ryhmä lapsia ilmestyy takanani. Ällistellen sormi suussa katselivat he minua tuokion aikaa, käänsivät selkänsä ja pötkivät tiehensä. Sitten tuli taas toisia. Aloinpa jo käydä levottomaksi tuosta tarkastelusta, jonka alaiseksi kylän nuori sukupolvi asetti minut, ja täydelleen tuskastuin, kun Pantelis viipyi niin kauan poissa. Jopa epäluulojakin alkoi nousta mielessäni, kun Pantelis vihdoin tuli. Aasia hänellä ei nyt ollut muassaan, vaan toinen talonpoika.
— Ei ole Turkkilaisia. Tule meidän kanssamme, Lutsi! — sanoi hän, ja ilman sen enempiä selityksiä ottivat he kumpikin lekkerin olallensa, ja astuimme kaikki kolme kylään. Sen keskellä, pienellä aukealla tapasimme joukon talonpoikia, jotka piiriinsä kiersivät molemmat oppaani ja nyt alkoi heidän välillään matala-ääninen keskustelu, josta pian syntyi kiivas kinastus.
Pantelis ja hänen ystävänsä panivat maahan lekkerit, voidakseen laskea kielensä ja liikenteensä enemmän valloilleen; ja niin nopeasti puhuivat he kaikki sikin sokin yht'aikaa, niin sekava oli tuo sanatulva, etten mitenkään saanut selkoa, mistä puhetta oli, vaikka kyllä arvasin, että se koski minua.
Vihdoin saatiin aikaan joku sopimus, lekkerit nostettiin taas kahden suojelijani olkapäille, ja me astuimme joukon läpitse kulkien Pantelin asuntoa kohden.
— Sanoppa minulle, mikä oli hätänä? — kysyin häneltä, kun pääsimme väen tungosta.
— Ei se ole mitään Lutsi, kyllä siitä pian selviämme. Vastaus oli lakonillinen, mutta jotakin rauhoittavaa oli talonpojan äänessä sekä siinä tavassa, jolla hän lausui nimeäni, tuolla murteellisella, mutta sointuvalla k:n muunnoksella. En pyydellyt enempiä selityksiä, mutta kaikesta saatoin ymmärtää, että turkkilaiskammo vielä häälyi Chion ilmapiirissä.
Pantelis oli vastanainut; hän ja vaimonsa asuivat kahden pienessä majassa, jossa hän tarjosi minulle vieraanvaraisuuttansa, mutta kerskailevasti hymyillen viittasi hän minulle, että perheen lukumäärän oli sallittu pian lisääntyä. Moisen lisäyksen odotus ei suinkaan vähentänyt hänen puolisonsa toimellisuutta, tuon kelpo Paraskevin, joka lyhyessä ajassa valmisti meille aterian. Siinäpä söimme vihreitä papuja, öljyssä keitettyinä, sekä samminmätiä, jota minä tarjosin, siten uudistaen lekkerieni avausta. Pantelin ystävä istui viereemme ja atrioitsimme neljän kuin kuninkaat.