Tuskin olimme lakanneet syömästä, kun ovea kolkutettiin.
— Ne ovat kai kylän-vanhimmat — sanoi Pantelis. Ja ne olivat todella sen kylän vanhimmat. He astuivat sisään, tukevat ryhmysauvat käsissään, sanoivat "hyvää ehtoota" ja istuivat tuoleille, jotka oiva Paraskevi nosti esiin. Mekin istuimme ja jäimme kaikki ääneti kököttämään. Maltittomasti odotin, että puhe alkaisi, jotta tietäisin mitä ukot mielivät, mutta ei kukaan hiiskunut mitään; naamat ympärilläni eivät vaan osottaneet suopeutta. Vihdoin vanhin ukoista katkaisi äänettömyyden:
- — Minkä miehen olet tuonut tänne meille, Pantelis? Nakkaathan tulihiiliä päämme päälle! Parempi, että tuo hukkuu kuin me kaikki täällä.
Äijän sanat säikähyttivät minua, mutta Pantelis puuttui puheesen, hartaasti puolustaen minua; hän sanoi minun olevan köyhän nuorukaisen Ikariasta, että aikeeni oli vain myydä tavarani ja sitte lähteä pois, kellekkään haittaa tekemättä, ettei Turkkilaiset ollenkaan ottaisi minua huomioonsa. Noita ja samanlaisia sanoja virtaili hänen sujuvalta kieleltään. Kylänvanhimmat kuultelivat, pudistellen päätänsä epäuskoisesti, eivätkä, sittenkun hän lakkasi puhumasta, vastanneet mitään, vaan lähtivät ääneti, jörönnäköisinä ja levottomin katsein.
Niin suuri oli pelkoni, että he heittäisivät minut Turkkilaisten käsiin, että milt'en jo päättänyt jättää sinne lekkerini ja luopuen koko tuumasta, joka oli minut Chioon tuonut, yöllä mennä satamaan, jossa vielä toivoin tapaavani laivan, jolla olin tullut, ja paeta. Mutta Pantelis rauhoitti minua:
— Kyllä siitä vielä selviämme — sanoi hän. — Nuku nyt vain yösi hyvin ja huomenna saamme nähdä.
Kysyin häneltä, luuliko hän sopivaksi, että tarjoisin kylänvanhemmille kullekin käärösen samminmätiä.
— Lahjaksiko? — kysyi Pantelis kummeksien.
— Lahjaksi — vastasin.
— No silloin ei sinun tarvitse yhtään pelätä, Lutsis. Silloin ovat he sinun ominas kaikkineen päivineen.