Sen jälkeen selitti hän minulle lavealti kylän valtiollisia oloja. Pitkän puheen pääsisällys oli tämä: kylässä oli kaksi puoluetta, jotka taistelivat keskenään ja pelkäsivät toinen toistansa. Milloin pääsi toinen, milloin toinen valtaan ja kumpikin koetti olla ystävyksin Turkin kanssa. Pantelis ei kuulunut kylänvanhinten puolueesen, jotka olivat käyneet meitä katsomassa, mutta hänen luultensa mätikääryt saisivat heissä ihmeitä aikaan.
Pantelin sanat loivat minuun uutta uskallusta ja toivat samalla myös unta minulle. Uuvuksissa kun olin matkan vaivoista, vaivuin maahan karvasäkin päälle ja nukuin pian sikeästi.
Tuskin oli huomis-aurinko noussut, kun kylän vanhimmat taas koputtivat ovella ja astuivat sisään, ääneti ja synkännäköisinä kuin eilen. Mutta minäpä olin ennättänyt heidän edelleen. Olin näet noussut varhain ylös ja käärinyt samminmätiä kaalinlehtiin. Kääryni olivat nyt valmiit ja tarjosin heille kullekkin hyvänpäiväisen mätikääryn. He ihastuivat suuresti lahjastani ja heidän ynseä käytöksensä minua kohtaan muuttui kuin lumouksesta. Hymyhuulin häärivät he ympärilläni ja taputtelivat suojelevasti olkapäitäni.
— Älähän nyt pelkää, Lutsis! Ei yhtään hätää. Olethan meidän omia miehiämme. Ennen me saamme hukkua kuin sinä.
Vaikka Pantelis oli minulle ennustanut lahjani tenhotehon, suututti ja iljetti se minua kuitenkin. Eilen uhkasivat uhrata minut Turkille ja tänään olivat samminmäti-kääryn vuoksi; valmiit itse uhrautumaan minun edestäni! Mutta salasin tunteeni ja lausuttuani kiitollisuuteni pyysin heiltä lupaa myyskennellä tavaraani. Lupa annettiin minulle; hankin itselleni puntarin ja asetuin kaksine lekkereineni torille myymään.
Seuraavana päivänä kylänvanhukset määräsivät minua tulemaan heidän parissaan Katarraktin kylään, johon oli muutaman hetken matka. Siellä majaili turkkilainen Aga. Heillä kuin oli muitakin syitä käydä siellä, katsoivat he viisaaksi ottaa minut mukaansa, jotta ololupani vahvistettaisiin ja siten jokainen moitteen syy vastapuolueelta poistettaisiin.
Tämä heidän toimenpiteensä soveltui hyvin tuumihini, sillä siten pääsisin edemmäksi saarelle ja lähemmäs maataloamme, jonne tarkoitukseni olikin tulla. Kylänvanhukset lupasivat pyytää Agalta lupaa minulle käyskelemään kylissä kaupitellen, ja Pantelis tarjousi alttiisti seuraamaan muassani heti kun olisin palannut lupakirjan kanssa. Läksimme matkalle, kylänvanhimmat aaseinsa selässä, minä jalkasin, ja saavuimme Katarraktiin, Agan asunnon edustalle, jonne he menivät sisään jättäen minut pitämään silmällä juhtiansa.
Odottaessani siinä aasien luona näin erään Turkkilaisen lähestyvän minua, aseilla varustettuna kiireestä kantapäähän. En ollut nähnyt Turkkilaista niin likeltä, siitä saakka kuin jätimme asuntomme Chiossa, enkä kaukaakaan, siitä kuin pyssynkuulat vinkuivat perässämme saarelta paetessamme. Lähestyvän soturin näky palautti heti muistiini vainon tukalat päivät, Smyrnan ajat ja Andrianan surkean lopun. Minut valtasi kaksinainen tunne, viha ja pelko, ja paikalta liikkumatta katselin tuimaa miestä. Hän kysäisi jyrkästi minulta jotakin, jota en ymmärtänyt. Kun en vastannut mitään, ampaisi hän minuun vihaisen katseen, päästi törkeän kirouksen ja meni huoneesen. Onneksi en enää nähnyt tuota ilkeää olentoa.
Hetki kului ja levottomasti odotin kylänvanhimpia. Vihdoin tulivat he taas esiin, mutta eivät olleet yksin. Heitä seurasi yksi Turkkilainen, yksi pappi ja nuori talonpoika. Saimme kaikki kolme kumppaneiksi paluumatkalle. Pappi ja Turkkilainen hankkivat itselleen ajokkaita kylästä, nuori talonpoika ja minä kuljimme jalkasin.
Tahdoin kysyä, miten minun oli käyvä ja miksi matkueemme oli lisääntynyt, mutta Turkkilaisen läsnäolo sitoi kieleni. Häntä nimitettiin Mula Mustafa'ksi, hän oli Kretasta ja osasi kreikan kieltä, mutta ei puhellut paljoa, koska muka Turkkilaisena ei tahtonut sillä antaa liikaa rohkeutta muille, jotka seurasivat häntä jonossa kukin aasin selässä.