Samalla kertaa minä riensin tapaamaan Pantelia. Pitkällinen poissa-olonsa kotikylästä alkoi häntä huolettaa. Kelpo miehen mieli liikkui alati hänen nuoren vaimonsa luona.
— Mitähän Paraskevi sanoo — hoki hän ehtimiseen. — Kai hän luulee meidän olevan perikadossa.
— Ole huoleti, Pantelis. Lupaan sinulle että olet huomen-aamulla kotonasi. Annan vaimollesi kaiken kaviaarin, mikä vielä on myymättä, sinun puolestas palkaksi perillisestä, jonka hän sulle lahjoittaa.
Kuinka hitaasti sen aamun hetket kuluivat! Enimmän ajan kävelin edes takaisin Zenákin puutarhassa talon takana, koettain mielessäni kuvailla mitä samaan aikaan lienee sanottu maatalossamme Déspinan vapaaksiostamista keskusteltaissa. Mitä Zenákis sanoi oli minun helppo arvata, vaan mitähän Turkkilainen siihen vastaili? Suostuiko hän tarjottuun vastikkeesen vai eikö hän tahtonut laskea luotansa kristittyä tyttöä, vaimolansa tulevaa koristusta muka? Ja poskiani poltti ja sisuni kuohui, nousin ja istuin taas ja jokainen kolina talossa, jokainen ääni kadulla tuntui minusta olevan yhteydessä Déspinan vapautuksen kanssa.
Vihdoin viimein palasi Zenákis eikä palannut yksin. Kuulin hänen haastavan pihalla turkin kielellä. Kuka oli hänen seurassaan? Tokko Aga? Toiko hän Déspinan?…
Pistäysin piiloon puitten alle, vastapäätä makuukamarin akkunaa, jossa tytön lunastimet olivat asetettuna. Kuulin Zenákin ja Turkkilaisen siellä puhelevan, mutta en eroittanut mitä sanoivat. Näin heidän lähestyvän akkunaa. Nesíp Aga, muhkeannäköinen mies, piteli kädessään hopealautasta ja näytti arvioivan sen painoa, samalla kuin Zenákis näytteli hänelle muita kaluja, joita hän piteli käsissään. Toiveeni siivestyivät. Turkkilainen aprikoitsee asiaa, ei hän siis kiellä.
He vetäytyivät pois akkunasta ja kuulin isännän äänen kun hän määräsi kahvetta tuotavaksi. Vähän jälkeenpäin kuulin pihaovea avattavan ja Zenákin hyvästelevän Agaa. Ovi suljettiin, vaan minä en liikkunut paikaltani. En rohjennut kysyä kuinka oli käynyt. Zenákis tuli ja löysi minut puutarhasta.
— Nyt on asiat selvillä, Lukís. Hän lähtee tuomaan meille tyttöä ja palajaa vielä tänä ehtoona.
Syleilin ukkoa kaulasta, suutelin häntä ja itkin. Miksi itkin? Tietääkö sydän miksi se sykkii? Ken osaa tutkia sielun syvimpiä tunteita? Déspinan vuoksi en ollut Chioon tullut; ja kuitenkin, silloin kuin odotin että hänen anastajansa toisi hänet minulle, tuntui minusta koko elämäni kohdistuvan tuohon tyttöön, ikäänkuin keskukseensa. En ajatellut enää aarretta enkä niitä suuria hankkeita ja toimia, joita siihen olin perustellut. Ajattelin vaan, kuinka suureksi riemuksi toisin orpotytön äitini sylihin.
Illempana palasi Aga tuoden Déspinan. Hän lähti yksin, Jánnin kopat juhtansa selässä. Hänen lähdettyään huusi Zenákis minua huoneesensa.