— Että ostamme hänen — minä vastasin.
— Ja mistä saat rahaa siihen? Turkkilaisilla maksaa ihmisliha paljon, varsinkin kun se on nuorta.
— Rahaa minulla ei ole, mutta on nämä säkit, jotka Jumala auttoi minua saamaan takaisin.
— Mutta tavarat eivät ole yksin sinun omiasi; ne kuuluvat myös äidillesi ja sisarillesi. Ei isäsi sitä varten niitä kätkenyt, että käyttelisit niitä mielin määrin.
— Tuota ajattelin paljoa ennenkuin tein päätökseni. Mutta olin siitä vakaa, että en pahoita isäni sielua, käyttämällä hänen perintöänsä tällä tapaa, ja ettei äitini lausu minulle moitteita, vaan siunausta ja onnentoivotuksia. Mitä sisariini tulee, on minulla se luottamus Jumalaan, että hän sallii minun hankkia heille rikkaammat myötäjäiset kuin mikä heidän osuutensa oli näissä tavaroissa.
— Olet siis päättänyt antaa kaikki.
— Kaikki, jos pakko on.
Zenákin muoto ilmaisi että hän ei moittinut päätöstäni.
Hän kyseli ja sai kuulla minulta enemmän tästä tytöstä, samalla kuin hän tahtoi nähdä, missä määrin säkkien sisällys saattaisi tyydyttää Turkkilaisen vaatimuksia. Hän saattoi siis meidät ylisille makuu-suojahansa, jossa tyhjensimme säkit. Siinäpä vieri laattialle pieniä ja isoja lusikoita, lautasia, kuppeja ynnä monenlaisia muita kulta- ja hopeakaluja, jommoiset olivat sen ajan ylöllisyystavarana, kun taloihin ei vielä tuotu, eikä pöydille pinottu, enemmin näyksi kuin hyödyksi, Wienin ja Pariisin teollisuuden tuotteita. Silloin korukapineita oli vähän, mutta ne olivat kallis-arvoisia, ja mennen perintönä isältä lapselle, olivat ne jonakin reservivarastona eli hätävarana, johon sopi turvautua hädän hetkellä.
Pyysin Zenákia rientämään kauppoja hieromaan Agan kanssa, jotta kerkiäisimme lähtemään Chiosta ennenkuin Turkin laivasto vesille ilmestyisi, mutta ukko ei hätäillyt ja koetti hillitä minun malttamattomuuttani. Hänen kylmän ja jörömäisen pintansa alla sykki kuitenkin hyvä, jalo sydän. Samalla kuin hän väitteli niitä näitä ja laski pientä pilaa minusta, käski hän kuitenkin valjastamaan muuliansa ja lähti ennen pitkää maatalollemme.