— Mutta kuinkas pääsemme Neochóriin, nämä säkit selässä? Ja tämä on revennyt. Putoohan siitä tavarat maalle. Maltas, kun ma katson.
Ja Jánnis riensi juosten pois. Pian hän palasi, tuoden kaksi koppaa, pani yhden säkin kumpaankin ja peitti ne päältäpäin lehdillä ja ruohoilla. Kopat nostimme selkäämme ja läksimme liikkeelle.
Aamu alkoi juuri valjeta, kun päästyämme Neochórin kylälle istuimme kivelle tien viereen, vartoaksemme päivän nousua. Olin väsynyt, hartioitani ja käsivarsiani pakotti, kun en ollut tottunut niin painavaan taakkaan, mutta en välittänyt väsymyksestä. Yksi ajatus vallitsi mieltäni, yksi halu hallitsi sydäntäni, ja tunsin sen vuoksi olevani valmis uhmailemaan mitä vaaroja tahansa. Tahdoin pelastaa orvon tytön, joka oli apuani rukoillut.
Auringon noustua otimme taas taakat selkäämme ja jatkoimme kulkua. Vastuksitta pääsimme kylään ja menimme suoraa päätä Zenákin asunnolle. Tämä ei salannut mielihyväänsä, kun näki minun palaavan.
— Tervetuloa! — huusi hän. — Olethan asiasi hyvin toimittanut, joutumatta mihinkään rettelöihin!
Nähdessään Jánnin takanani kysyi hän, ken se oli. Sanoin: — vanha puutarhurimme.
— Tarjosit minulle apuas — minä jatkoin — ja pyydän nyt sitä.
— Mitä tahdot? Näkikö sun joku? Ajavatko Turkkilaiset sua takaa?
— Ei niinkään, mutta maatalossamme asuu Turkkilaisia ja heillä on orjana kristitty tyttö, jonka isä oli minun isäni ystävä. Tyttö näki ja tunsi minun ja pyysi apuani ja meidän täytyy hänet pelastaa.
— Kuinkas me hänen pelastamme? Eihän päähäsi ole pistänyt, että varastamme hänen?