— Kun eivät vaan kuulisi meitä, Jánnis. Hiljaa, hiljaa!
— Ei ole pelkoa, ja jos kuulevatkin, ei se haittaa. Luulevat minun kaivavan kuoppia sadevettä varten — sanoi ukko ja jatkoi työtänsä.
Aloinpa minäkin syrjästäni syventää kuoppaa. Ja siinä kun käsivarteni nousivat ja laskivat, kuului minusta vieno ääni kajahtavan korvissani: — "Lukís, pelasta minut!" Jokainen lapion pisto sanoi minulle samalla äänellä: "Lukís, Lukís!"
Äkisti kuului metalli kalahtavan metallia vastaan. Astuin kuoppaan ja rupesin käsin ajamaan siitä multaa pois. Puutarhurin kuokka oli reväissyt säkin. Nostin sen varovasti ylös ja laskin sen puun juurelle. Toinen säkki oli alla. Sen panin toisen viereen ja täytimme jälleen kuopan maalla.
— No nyt? — Kysyi vanhus.
— Nyt säkit selkään ja eteenpäin!
— Minne lähdemme?
— Neochóriin.
— Tie on pitkä ja yö synkkä.
— Sitä parempi, Jánnis. Sitten ei kukaan meitä näe.