Minnekkä nyt näin myöhään ehtoolla? — kysyi hän meiltä.
Lähdemme kirkkoon — vastasi isäni.
Ei ollut iltamessun päivä eikä hetki. En uskaltanut virkkaa sanaakaan isälleni, mutta olin varma siitä, että tuo vanha Othomani arvasi pako-aikeemme ja että hän heti juoksisi ilmi-antamaan meitä. Jokainen varjo näytti minusta etäältä janitsharilta tai zeibekiltä, joka käsissään heilutti miekkaa. Joka askeleelta odotin jotakin arvaamatonta kommelusta.
Jumalan armosta ei kuitenkaan mikään onneton kohtaus häirinnyt pakoretkeämme. Laivuri oli määrännyt, millä paikkaa tapaisimme hänen, etäisellä kaupungin kulmalla. Siellä hän odotteli meitä rannalla, ja vene oli vieressä. Rannalla vallitsi täydellinen hiljaisuus ja autius, ja ilta oli pimeä. Me hyppäsimme veneesen — ja eteenpäin!
Vasta noustuamme laivaan tuntui rintani keveemmältä ja hengittelin vapaasti. Vieraita laivoja eivät Turkkilaiset tähän asti olleet ryöstelleet, jonkatähden minä laivamme venäläisen lipun suojissa arvelin kaiken varsinaisen vaaran olevan ohitse. Kuvailin mielessäni, että Smyrnasta paetessamme vältimme vaarat, kauhut, kidutukset, ja unhotin, mitä itse aluksi olin älynnyt, että Chioon siirtymällä emme suinkaan pääsisi Turkkilaisten käsistä.
Vaan kuta enemmin ajattelin asiaa, sitä enemmin uskottelin itseäni, että siellä säilyisimme vaaroilta ja vahingolta. Turkkilaisia oli saarella vähä, ja nämä olivat verrattain sivistyneitä. Chiolaiset taas olivat uutteraa ja rauhallista kansaa. Ollen hyvissä varoissa ja itse hoitaen asioitansa olivat he onnellisimmat silloisista Helleeneistä.
Eipä siis ollut luultavaa, että kapinan liekki leviäisi Chioon ja että Turkkilaisten uskonvimma ja kiukku puhkeisi sen asukkaita kohtaan riehumaan. Senpätähdeu minä tyvenillä mielin katselin lähtöpuuhia. Ankkuri riippui jo etukeulassa; samalla kuin astuimme kannelle, hinattiin vene ylös, purjeet laskettiin leveälle ja lähdimme vesille.
Makasin yöni makeasti. Siitä saakka kuin nuo yölliset pyssyn paukaukset alussa maaliskuuta olivat herättäneet minun, oli uneni ollut katkonaista ja levotonta; viime-aikoina karttuneet vaarat ja pako-tuumat pitivät silmä-luomeni auki ja vietin unettomia öitä. Mutta laivassa tunsin itseni turvatuksi. Aattelin hiukan tyhjiin mennyttä Englannin matkaani, mieleeni johtui tuo kauhistukseni, kun vastoin tahtoani juoksin keskellä Turkkilaisia, tuon tuostakin olin näkevinäni vanhan patriarkan roikkuvan hirsipuussa — mutta nuo vastenmieliset kuvitelmat hälvenivät vähitellen tuntiessani pelastuksen suloisen tunteen, odotellessani yhtymystä äitini ja sisarteni kanssa ja muistellessani lapsuuden ihania päiviä kotinurmen vierteillä. Nuoruus on luonnoltaan huoleton ja toivollinen. Ei se mielellään jää surullisia seikkoja miettimään. Smyrnan muistot väistyvät vähitellen suloisten unelmain tieltä, ja vaivuin tyyneen uneen, natisevan aluksen minua tuutiessa ja kohisevain aaltoin, joilla se tasaisesti kulki, laulaessa mulle tuutulaulua.
Aamulla, laivan kannelle tullessani, oli aurinko tuskin noussut. Vastapäätä meitä kohosi Chios vielä verhottuna kuulakkaan aamu-utuun.
Isäni ojensi ääneti kätensä ja osotti kauas vasemmalle päin pitkää purje-jonoa, joka, niinkuin parvi valkoisia joutsenia, sukelsi taivaanrannalta näkyviin. Ukko Visvilis — olen näkevinäni hänet edessäni kun tätä kirjoitan — seisoi suorana peräkeulassa ja molemmin käsin varjostaen silmiänsä, tähysteli hän laivoja tarkasti, ikäänkuin laskeakseen niiden lukua.