Mutta se asia kävi päivästä päivään vaikeammaksi. Turkkilaiset virkakunnat eivät enää sallineet "uskottomain" lähteä pois. Kerrottiinpa, mutta emme vielä tahtoneet sitä uskoa, konsulien saaneen käskyn karkoittaa vieraille laivoille paenneet niiltä pois. Emme uskoneet sitä, ja kuitenkin se oli tosi. Kaikeksi onneksi löytyi sentään konsuleita ja laivureita, joilla oli ihmissydän, jotka eivät tahtoneet ruveta teurasuhrein hankkijoiksi Turkkilaisille.
Noina päivinä saapui Smyrnaan isäni vanha ystävä, katteini Visvilis, joka kuljetti Venäjän-lipun alaista laivaa. Isäni hengähti keveämmin, kuin eräänä aamuna näki hänen astuvan sisään khaniin katsomaan meitä. Vanha laivuri tuli tarjoomaan laivaansa meidän käytettäväksemme. Kolmen päivän päästä, sen jälkeen kuin hän oli lastinsa purkanut, lupasi hän saattaa meidät ylitse Chioon.
Chioon! — minä huudahdin, kun isäni ilmaisi minulle päätöksensä. — Tokkohan siellä olemme turvemmassa kuin täällä?
Siellä olemme kumminkin kaikki yhdessä äitisi ja sisartesi kanssa. Joko pelastumme niiden kanssa, tai joudumme kaikki saman surman suuhun.
Sillä välin varustelimme lähtöä. Eipä kuitenkaan ollut aikaa suuriin varustuksiin emmekä sopimattomilla toimilla tahtoneetkaan ilmaista salaista hankettamme. Kauppatavaramme päätimme heittää Herran haltuun, saamatta jääneet saatavamme velkamiestemme omantunnon nojaan, jos nämät pelastaisivat henkensä. Keräsimme kokoon niin paljo rahaa kuin saimme, ja kolmantena päivänä me sykkivin sydämmin, laivurimme kanssa tehdyn sopimuksen mukaan, odotimme auringon laskua.
TOINEN LUKU.
Auringon valo oli jo sammunut, mutta yön pimeys ei ollut vielä tullut, kun suljimme myymälämme ja läksimme khanista.
Portti oli vielä auki. Ei meillä ollut reppuja, ei myttyjä eikä muuta, mistä aikeemme olisi saattanut ilmi tulla. Ainoastaan poveen ja vaatetten alle olimme kätkeneet, mitä salaa ja turvallisesti saatoimme viedä mukanamme.
Ei kukaan talon muista asujamista tai naapureistamme tietänyt salaisuuttamme. Mutta sillä hetkellä tuntui minusta, kuin jos koko mailma sen tietäisi; minusta näyttivät nuo vielä avoimet ovet ja pihan-puoliset akkunat olevan silmällisiä ja katsovan vaatettemme läpi poveemme, jopa syvemmällekin, sydämmemme ajatuksiin asti.
Portin suulla seisoi vanha vartia kädet selän takana.