Älä, lukija, pahaksu että poikkeen aineesta syrjään. Vanhuksen käsi, totellen sydämmen pakotusta, viipyy mielellään tuolla nuoruuden päivissä, joihin niin paljo kärsimysten ja tunteiden muistoja on kertynyt. Aikeeni on kyllä supistautua kertomaan elämäni vaiheita. Mutta meidän kunkin elämä on vain pieni yhtönen, joka riippuu kiinni meitä ympäröiväin olojen kokonaisuudesta. Kuinka voisin aina erottaa halvan itseni keikahduksia sen yleisen tuulispään pyörteistä, jonka mukana se temmattiin?
Tästä syystä ja sentähden, että olen vanha ukko, en luultavasti saata olla syrjään poikkeematta muistelmiani kirjoittaessani. Mutta eihän sinun mitenkään tarvitse lukea minua päästä päähän, lukijani. Kun olit pieni ja hoitajasi kertoi sinulle satuja, kertoili hän tyydyttääkseen yhtä paljo omaa kertomis-tarvettansa kuin sinun utelijaisuuttasi. Monasti ehkä uni yllätti sinun. Mutta lapsen tyttö jatkoi juttuansa, ja unesta herätessäs kuulit kertomuksen lopun. Kas, senpätähden monesta sadusta muistat vaan alun ja lopun, itse tietämättäsi, miksi et muista keskikohtaa. Mutta minun omassa sadussani ei oikeastaan ole alkua eikä loppua, sentähden sopii sinun nukkua vaikka kohta. Et sinä keskeytä minua.
Ensimmäiset sanomat kapinasta saapuivat meille suuren paaston aikana. Millainen paasto ja millainen pääsijäinen tuo olikaan meille! Kävimme säännöllisesti kirkossa, varsinkin koska sillä matkalla sai uutiset kuulla. Nepä olivat usein valheellisia, tavallisesti liioiteltuja, mutta sittekin ainoat uutiset, mitä saimme. Älköönkä kukaan luulko, että huoli näistä vieroitti mielemme kirkollisista menoista. Päinvastoin! Uskonnollinen mieli oli silloin hyvin vireä; mielestämme kansamme vaivat niin sanoakseni pukeutuivat lihaan Kristuksen kärsimyksessä, ja Suuren viikon[5] yölliset juhlamenot kuvasivat seurakunnan sieluntilaa.
Suuren viikon keskivaiheilla levisi surkeita huhuja. Kerrottiin että Kostantinopolissa oli ihmisiä vangittu ja surmattu, tavaraa takavarikkoon otettu, jopa että useita kansan etevimmistä miehistä oli teloitettu.
Pääsiäispäivänä saimme tietää, että päätulkki Murúzis oli tuomittu kuolemaan. Näiden peräkkäisten surusanomain saattama kauhu peitti mustalla murhevaipalla Ylösnousemisjuhlan ilon.
Muutamain päiväin perästä tuli kamala kauhistava sanoma. Patriarkka oli hirtetty! Hänen ruumiinsa oli heitetty Juutalaisten häväistäväksi ja silvottavaksi! Tämäkös tieto viilsi sydäntämme ja hervostutti polviamme!
Kaksinkertainen tunne valtasi meidät; se kauhistus, jonka joka kristittyyn, joka Helleeniin synnytti solvaus, tehty patriarkan pyhälle persoonalle, kansan pyhälle päälle; ja se tunto, ettei meidän kenenkään henki enää ollut turvassa. Jos sulttaanin hallitus julkee pääkaupungissa näin kohdella kansamme päämiehiä ja ylimpiä, millaisten vaarojen alaisia olimmekaan sitten me halvat "rajahit" ja mitä meidän olikaan peljättävänä Smyrnan ja vielä enemmän Aasian Turkkilaisten hillimättömästä raivosta.
Joku aika sitten oli jo alkanut Smyrnan tienoille keräytyä suurin parvin sissisotureita, joita verenjano ja saaliinhimo oli vietellyt Vähän-Aaasian sisämaista. Pasha näytti kuitenkin vielä pitävän huolta asukasten turvallisuudesta ja sai pidetyksi nuo pedot ulkopuolella kaupunkia. Mutta heidän läheisyytensä kiihotti paikalla-asuvia Turkkilaisia. Nämät yltyivät päivä päivältä uhkaavaisemmiksi ja uhkauksesta käytiin toimeenkin. Usein käsi tapasi tikaria, tikari lähti helposti tupesta, ja monta viatonta haavoitettiin, jopa muutamia tapettiinkin Smyrnan kaduilla.
Mutta nämä olivat vain uhrin alkajaiset. Sittemmin tuli vimman juhlakemut, surmat, tulipalot, ihmisryöstöt, eikä ainoastaan kaduilla ja toreilla ja kristittyjen huoneissa, vaan vierasten konsulaatteinkin lippujen alla, jopa euroopalaisilla laivoillakin, joista pakolaisia sadottain laahattiin pois ja surmattiin. Mutta näistä sain vasta jälestäpäin tietoa. En nähnyt niitä omin silmin, enkä tahdo kirjoittaa muuta kuin mitä itse näin ja katsoin.
Sillä välin alkoivat useat jo ensi päivistä asti salaa paeta. Melkein joka päivä kuulimme, että joku meidän tutuistamme oli kadonnut näkymättömiin. Miten hänen oli käynyt? Lieneekö hän surmattu? Vai piilikö pelosta? Vihdoin hänen pakonsa tuli tietyksi. Pakenijain esimerkki ja päivä päivältä karttuvain vaarain pelko eivät herjenneet meitä kiusaamasta, isääni ja minua. Meidät valtasi vastustamaton paon halu. Emme aatelleet mitään muuta kuin miten pääsisimme pakosalle.