Muistan isäni hymyilleen, kun kurotin hänelle kukkaroa. Tuota hymyilyä luulin silloin ilon ilmeeksi rahojen pelastuksesta. Mutta sitten kun itse sain lapsia, oivalsin sen oikean merkityksen.
Mitä minä nyt rahoista väliä pidän? Sinua, poikani, minä vain ajattelen! — Kas, se oli isän hymyilyn tarkoitus.
Isäni rakasti minua syvästi. Ei hän sitä minulle koskaan sanonut eikä näyttänyt hyväilyillä tai muilla hellyyden purkauksilla. Vasta hänen kuoltuaan, kun hän ei enää ollut vieressäni ja minä muistissani tähystelin monivuotisen yhteis-elomme vaiheita ja vähimpiäkin seikkoja, vasta silloin oikein ymmärsin ja arvoltaan arvasin, kuinka suuresti hän minua rakasti. Ja miksi niin? Siksikö, että meidän täytyy jotakin kadottaa, oikein oivaltaaksemme koko sen arvoa? Vai siksikö, että kovat onneni ja kärsimykseni vasta myöhemmin avasivat mieleni silmät ja laajensivat sydämmeni?
Vaan minnehän nuo Turkkilaiset riensivät? Sen sain jälestäpäin tietää. He pyrkivät "frankien"[4] asunnoille, pahat aikeet mielessään niiden asujamia kohtaan. Onneksi eräs pasha ehti heidän edelleen ja sai heidät hillityksi, ettei mitään turmatyötä tapahtunut sinä päivänä. Varsinainen hirmuvalta ei ollut vielä alkanut. Ja kuitenkin tuo meteli, tuo ensimmäinen aseellisten Turkkilaisten mielenosotus kristityitä vastaan, tuo minun ensimmäinen todellisen vaaran koettelemiseni, jäi muistiini piirretyksi ehkä elävämmin kuin kaikki, mitä jälestäpäin jouduin näkemään ja kokemaan.
Tuosta päivästä pitäen Turkkilaiset kävivät yhä julkeammaksi. Verta vielä ei vuotanut, mutta soimaukset, uhkaukset, tuimat katseet ja aseiden heristys olivat pelottavia lähestyvän myrskyn enteitä.
Mikäli kapinan henki yltyi, kävivät olot yhä tukalammiksi. Jokaiseen vapauden huutoon Helleenein puolelta vastasi Turkkilainen uudella uskonvimman purkauksella, kunnes vihdoin kaikki sulut sortuivat ja Turkkilaiset riehuivat raivostuneina, murhaten, ryöstäen ja vieden orjuuteen.
Tiedot eivät tulleet meille säännöllisesti eikä säntillisinä. Mutta kajahtipa kuitenkin tavalla tai toisella meidänkin khanimme hämäriin nurkkiin kansalliskapinan ensimmäiset täräykset. Niinpä saimme tietää Vallachian tapaukset, saimme kuulla, että Morea oli noussut vastarintaan, että Patraan arkkipiispa ja Peloponneson etevimmät miehet olivat astuneet liikkeen etupäähän, ja yht'aikaa saapui sanoma, että Hydra ja Spetsa olivat yhtyneet kapinaan.
Kun, muistissani palaten tuohon menneesen kunnian aikaan, harkitsen kutakin seikkaa erikseen sekä, silloisia tunteitani selitellen, pidän niitä jonakin heijastuksena sen ajan yleisestä mielipiteestä, niin päädynpä usein siihen johtopäätökseen, että saartemme osan-otto kansallisliikkeesen heti sen alusta asti vaikutti ehkä enemmän, kuin moni nykyään saattaa ymmärtääkään, kapinan leviämiseksi ja varttumiseksi. En sano tuota sen varsin suuren aineellisen avun vuoksi, minkä kreikkalaiset laivat toimesivat kansalle, enkä niiden loistoisain urotöiden vuoksi, joista uusi kuihtumaton kunnian seppele solmettiin helleenisen nimen ympäri. Ei; nämätpä näimme ja älysimme vasta jälestäpäin. Vaan heti alusta, kun me, jotka elimme etäällä kapinan tulivuoren suulta, kuulimme Hydralaisten, Spetsalaisten, Psaralaisten heiluttavan vapauden lippua, oivalsimme elävämmin sen, mitä nyt puuhattiin.
Hydran, Spetsan ja Psaran laivurit edustivat tavallaan näkyväisellä ja aistiperäisellä aineksella kapinan yleistä, yleishelleenillistä luonnetta. Useat heistä olivat näet tuttuja, useita katsottiin ystäviksi, heidän nimensä ja kasvonsa olivat tutut kaikissa satamissa, missä Helleenejä liikkui. Kun siis kuulimme, että nuo miehet, tuttavamme, ystävämme, taistelivat uskon ja isänmaan etehen ja olivat vannoneet joko vapautuakseen tai kuollakseen, innostuimme kaikki paljoa enämmin kuin kuullessamme Ypsilantin liikkeestä tai vieläpä Peloponnesonkin kapinoimisesta.
Juttelen taistelon ensi alkeista ja ensi mielivaikutteista. Sittemmin tuli uusia seikkoja lisää, joiden aiheesta tulimme tuntemaan meidän ja kapinoitsijain välisen siteen katkeemattomaksi. Turkkilaiset, kun kaikkialla tappoivat ja kiduttivat lapsia ja aseettomia miehiä, näkyivät pitävän huolenansa muistuttaa meille heimokuntamme keskinäissidettä, jos olisimmekin olleet halukkaat unhottamaan sen.