Perinpohjaisempi ja tarkempi selostus tapahtuu myöhemmin pääosan edellä, nytkin paloittain, ja muut osat seuraavat edelleen aina tarpeen mukaan, kuten Demostheneen tapa kauttaaltaan on. Sen johdosta, että valmistava osa pistäytyy väliin ja pääosalla on oma jäsentelynsä, oikeusperusteen käsittely ikäänkuin häviää keskelle pääosaa, ollessaan valtiollisten kertomusten ja muiden niihin liittyvien asianhaarain puitteissa. Toistaiseksi oikeusperusteesta yleensä ei ole puhetta, kun toisia seikkoja tuli kosketella ennen varsinaisen aiheen käsittelyä. On selvää, että vastustaja itse oli syypää, että se näin myöhään tulee esille, koska hän oli oheenliittänyt niin paljoni omaan valitukseensa kuulumattomia vieraita aineksia, joista puolustajan ensin tuli selviytyä. Puhuja koskettelee aluksi yksityiselämäänsä (§§ 10-11) aivan lyhyesti, kajoomatta yksityisseikkoihin; toiseksi hän moittii yleensä sitä kieroa menettelyä, joka ilmenee Aiskhineen tekemissä valtiollisissa syytöksissä (§§ 12-16); lopuksi puhuja kajoo yksityisiin syytöksiin, jotka ulottuvat hänen valtiollisen toimintansa alkuaikaan ja varsinkin Philokrateen rauhaan saakka (§§ 17-52). Viimeisen jakson aloittaa erityinen selostus (§ 17) Hellaan valtiollisesta asemasta ateenalaisten ja Philippoksen välisen sodan ensi aikoina. Helposti näkee, että tällöin valtiomies kelvottomien syyttäjäin jälkeen on saanut puheenvuoron. Mutta samalla voi huomata, ettei ole puhe pelkästään puolustuksesta, vaan kahden puolueen toiminnan arvostelemisesta, johon liittyy yhtä paljon hyökkäystä ja syytöstä. Onpa juuri rauhantekoa ja heti senjälkeistä aikaa koskevassa puheen osassa syytöksillä sijansa siinä määrässä, että Demosthenes itse lopullisesti (§ 50) niistä pidättäytyy, huomauttaen uudestaan, että kaikki on ollut vain itsepuolustusta.
Pääosa (§§ 53—251).
Demosthenes luettaa syytöskirjelmän ja sommittelee sitte jäsentelynsä: ensin hän koskettelee syytöskirjelmässä noudatetun järjestyksen mukaan valtiollisia ansioitaan, joiden kimppuun on käyty, sitten lakisäännöksiä (§§ 53-59). Näin hän heti voi jatkaa siitä, missä hän on keskeyttänyt, ensimmäisen ja toisen sodan välisestä rauhasta lähtien. Eri ajanvaiheita koskeva jako on likimailleen sama kuin Aiskhineella. Mutta samalla kuin Demostheneen tulee puolustaa toisella ajanvaiheella noudattamaansa vastustuspolitiikkaa, joka vei uuteen sotaan, hän ryhtyy aivan uusiin yleisiin ja yleiskatsauksellisiin selostuksiin, jotka hän suorittaa mitä suurenmoisimmalla ja mukaansatempaavimmalla tavalla, kunnes vihdoin kajoo yksityiskohtiin ja varsinkin yksityisiin saavutuksiinsa, jotka oikeuttavat seppelöimisen. Myöskin tällöin sivumennen hän ahdistaa Aiskhinesta (§ 82). Sensijaan hän huolellisesti ja uudestaan erittäin pontevasti tekee selkoa siitä valtiollisesta suunnastaan, joka on näyttäytynyt olevan jatkona ateenalaisten aina seuraamaan politiikkaan (§§ 95-101). Sitten kosketellaan myöskin trierarkista lakia, jonka puhuja sisäpolitiikan alalla on saanut aikaan (§§ 102-109), ja nytpä, välittömästi ennen kolmatta ajanvaihetta, hän odottamatta sen keskeyttää, viitaten samalla jo tarpeeksi ansioihinsa (§ 110). Puhuja itse painostaa, että hänellä on vielä muita ja suurempia ansioita; kuitenkin neuvostonpäätöksen laillisuus on järjestään todistettava, eikä noiden tarpeeksi tunnettujen ansioiden esittämisellä ole mitään kiirettä. On päivänselvää, että kaiken sen jälkeen, mikä jo oli esitetty, ja mikä vielä toivottavasti oli tulossa, kuulijat eivät vallan suurta huomiota kiinnittäneet asian lailliseen puoleen, johon Demosthenes nyt kajoo. Hän itse käsitteleekin asiaa pintapuolisesti, enemmän oikeus- kuin lakiasiana; sillä siitä, mitä syyttäjä laista on puhunut, ei kukaan ihminen mitään ole voinut ymmärtää, hän arvelee. Eipä todellakaan paremmin olisi voinut peitellä heikkoa kohtaa. Puhuja tosioloisesti koskettelee kaikkea ja kuitenkin sellaisessa paikassa ja sellaisessa yhteydessä, ettei kukaan ollut taipuvainen häneltä vaatimaan enempää syventymistä asiaan. Niin paljon riippui suunnittelusta, ja siitä Aiskhineskin oli hyvin tietoinen. — Toista, seppeleen julkaisemista koskevaa kohtaa käsitellessään, hän vain on katsonut tarpeelliseksi luettaa sitä koskevan säädöksen täydellisesti (§ 120), ja niinpä hän koko todistuksestaan jo on suoriutunut ja voi ryhtyä ahdistamaan vastustajaansa ja hänelle solvauksista maksaa omaksi oikeutetuksi hyvityksekseen, ikäänkuin hän jo olisi puheensa lopussa. Todellakin olisi yksinkertaista kuulijaa tuo ulkonainen muoto hetkisen voinut pettää. Vakavuus saa vähäksi aikaa antaa sijaa liialliselle pilanteolle, jolloin Demosthenes puhuu Aiskhineen perheestä (§§ 129-130); mutta pianpa vakavuus palaa takaisin. Edelleen rauhanajalta tehdään syytöksiä Aiskhinesta vastaan hänen valtiollisesta toiminnastaan ja joudutaan uuden sodan aikoihin. Silloin puhuja äkkiä taas on hirveän vakava ja juhlallinen, kun hän tulee tuon rikollisiin vehkeisiin, joiden kautta sota puhkesi Amphissaa vastaan (§ 140). Täten samalla pääkertomusta jatketaan, ja nyt on huomattavissa, miten vastustajan persoona jo tätä ennen oli astunut etualalle. Nytpä tämä on toimivana henkilönä ja pitkät ajat tapahtumia määräämässä, aivan samoin kuin ennen toisen ajanvaiheen kuluessa Demosthenes. Kertomus lokrilaisen sodan synnystä, mikä saattoi Philippoksen, amphiktyonein sotapäällikkönä, Hellaaseen, on johdannolla, asiakirjoilla sekä melkoisen pitkällä (§§ 141-159) jälkilauseella varustettu. Jokaisen piti olla selvillä siitä, ettei puhuja vielä ollut päässyt loppuun ja ettei hän theebalaisen liiton suhteen tulisi vaikenemaan. Niin hän taas jättää Aiskhineen, kun asiat siten vaativat, käydäkseen käsiksi omiin tekoihinsa. Myöskin Theeban kanssa solmittu liitto oli Demostheneen esityksen mukaan perinnäistä politiikkaa, mutta todellinen suhde molempain valtioiden välillä aina tähän saakka oli ollut perin nurinkurista ja melkein parantumatonta (§§ 160-168). Sitte seuraa tuo kuuluisa kuvaus, minkä hämmästyksen Ateenassa Elateian miehittäminen aiheutti, miten yleensä oltiin neuvottomia, mitä Demosthenes silloin neuvoi, mikä aiheutti liiton Theeban kanssa. Tämä kuvaus siihen kuuluvine liitteineen muodostaa koko puheen tärkeimmän kohdan, ja juuri sen tähden tuohon kertomukseen yhtyy niin seikkaperäisiä selostuksia (§§ 188-210). Kun palauttaa mieleen, että tuota liittoa lopullisesti seurasi tappio, vaikkapa se toiselta puolen voimallisesti hidastuttikin Philippoksen hyökkäystä ja pitkät ajat pysäytti sodan, sen tähden Demosthenes huolimatta tuosta onnettomuudesta kaikin tavoin koettaa säilyttää ansionsa tahraamattomana. Hän huomauttaa, ettei silloin mikään muu neuvo ollut mahdollinen (— § 191), että seuraukset, joista hän ei ollut vastuunalainen, kuitenkin aina olivat olleet jossakin määrin suotuisammat (— § 195), ettei varsinkaan syyttäjän, joka silloin oli hiljaa ja toimetonna, olisi nyt pitänyt syytöksineen esiintyä, jotka ainoastaan osoittivat hänen epäisänmaallista mielenlaatuansa (— § 198). Edelleen, vaikka edeltäpäin lopputulos olisi tiedettykin, Ateena ei olisi toisin voinut toimia menneisyytensä sekä jälkimaailman kunnian tähden (— § 205), eikä tämä oikeusjuttu koske niin paljon Demosthenesta kuin kaupungin kunniaa (— § 210). Nyt taas on kertomukselle tilaa: miten Demostheneella Theebassa oli hyvä onni, miten tuo solmittu liitto saatiin aikaan, ja mitä se vaikutti, ja miten Demosthenes väsymättömien ponnistustensa tähden ansaitsee seppeleen. Kertomus ei voinut pitemmälle jatkua; mutta puhe ei ole vielä läheskään lopussa. Sitten Demosthenes luo yleissilmäyksen ja tekee tiliä, nojautuen taitavasti erääseen Aiskhineen käyttämään vertaukseen, mistä onnettomuuksista kaupunki tuon sodan aikana on varjeltu hänen toimestaan. Edelleen D. laveammalti tarkastelee, miten hän tuon poikkeuksellisesti epäedullisen aseman, missä Ateena suhteissaan Philippokseen jo ennestään oli, sai muuttumaan oleellisesti parempaan päin, huolimatta omien varojensa mitä suurimmasta niukkuudesta, ja huomauttaa lopuksi, ettei hän suinkaan mitenkään ole vastuunalainen tappioista, eikä häntä itseäkään voida pitää lyötynä (— § 247). Sitten hän tekee lopputilin: hänen ansionsa, jotka oikeuttavat Ktesiphonin esityksen, on täten toteennäytetty; myöskin se tapa, miten kansa taistelun jälkeen käyttäytyi, osoittaa, kuinka se arvosteli hänen ansioitaan. Sekin oikeuttaa tehdyn ehdotuksen; kansa edelleen seurasi hänen johtoaan ja vapautti hänet monilukuisissa oikeusjutuissa (— § 250, tai pienine liitteineen, 251).
Loppulause (§§ 252-324).
Tästä lähtien puheen viimeinen neljännes soveltuu hyvin loppulauseeksi. Aristoteleen mukaan (Rhet. III, 19) tämän puheenosan tarkoitus on neljää laatua: herättää suosiollista mielialaa puhujaa kohtaan, epäsuosiollista mielialaa vastustajaa kohtaan; edelleen kohottaa tunteita ja intohimoja; kolmanneksi korostaa tai halventaa asioita; neljänneksi luoda jälkikatsaus pääkohdittain. Ensimmäistä ja neljättä tarkoitusperää kyseenalainen puhekin tässä osassa noudattaa, varsinkin ensimmäistä. Sitä varten molempain vastustajain elämä otetaan huomioon. Aiskhines oli pitänyt kaupungin ja helleenein kaiken onnettomuuden syynä sitä kovaa kohtaloa, joka Demosthenesta seurasi. D. sitävastoin, puhuttuaan ensin ylimalkaan onnesta ja kohtalosta, kajoo omiin persoonallisiin elämänvaiheisiinsa ja vielä enemmän vastustajansa. Hyvin perusteellisesti hän tuo esiin, mitä vielä tuon suuren näyttelijän häväisemiseksi oli jäänyt sanomatta. Myöskin omat ansionsa, miten hän oli edistänyt yhteishyvän harrastuksia, y.m. tuontapaista hän tämän ohella paljastaa. Koko tässä puheensa jaksossa, kuten loppulauseen tapaiselle yleiskatsaukselliselle ja kokoovalle osalle sopiikin, hän yleensä asettaa miehen miestä vastaan. Palatessaan sitten takaisin valtiollisiin asioihin, hän selvästi viittaa kohta lopettavansa puheen (§ 270) ja kajoo vielä kerran siihen, miten hänen oma kohtalonsa on vaikuttanut yleiseen tilanteeseen (— § 275). Seuraa sitten vertailu molempain valtiomiesten ja puhujain välillä. Demosthenes käyttää puhelahjansa valtion eduksi, Aiskhines itsekkäisiin tarkoituksiin; edellisellä ei ole mitään muita pelastuksen toiveita kuin kansalaisillakaan, jälkimmäisellä on turvapaikkansa Ateenan ulkopuolella. Tämän tähden kansalaiset ovatkin valinneet Demostheneen puhumaan kaatuneiden muistoksi, eivätkä Aiskhinesta, kun he tunsivat molempain mielenlaadun. Jälkimmäinen on taas selvästi paljastanut kaupungista vieraantuneen mielialansa myöskin nykyisessä puheessaan, mainitessaan taistelusta ja muutenkin (— § 293). Seuraa sitten eri saavutusten keskinäinen vertailu. Toisella taholla Aiskhines hengenheimolaisineen, tuo kavaltajain joukko, joiden nimiä Demosthenes tässä luettelee suuret joukot häpeälle alttiina, on Hellaan orjuuden aiheuttanut. Demosthenes sitävastoin ja hänen toimestaan Ateena ovat tuosta kavalluksesta pysyneet erillään, ja juuri se on hänen suurin ansionsa, jonka johdosta hän vaatii seppelöimistä. Mutta onpa hänellä todellisia tuloksiakin osoitettavissa: kaupunki ja maa varustettiin sotavoimilla ja liittolaisjoukoilla, eikä muureilla; hän on täyttänyt kaikki tehtävät, joiden suorittamista silloinen tilanne vaati ateenalaiselta valtiomieheltä. Aiskhines sitävastoin ei ole sallinut kaupungin vähääkään hyötyä puhetaidostaan eikä lopullisesti rahastansakaan (— § 313). Seuraa sitten viimeinen vertailu Demostheneen ja ennen eläneiden suurten ateenalaisten valtiomiesten välillä. Puhuja aluksi tahtoo esiintyä vaatimattomana, mutta toivoo itselleen kuitenkin lopullisesti tavallaan paikan noiden rinnalla, samalla kuin hänen vastustajallaan on sopiva paikka vanhain vääräin ilmiantajain luona. Sitten hän jälleen vertaa itseään silloin eläviin henkilöihin, Aiskhineeseen ja hänen tovereihinsa, varsinkin ottamalla huomioon, miten molemmin puolin on käyttäydytty, jonka pohtimista hän tähän saakka varovaisesti on välttänyt. Myöskään nyt hän ei paljon eikä kovin julkisesti siitä puhu. Vihdoin D. rukoilee jumalia kaupungin puolesta, välittämättä paljon omasta menestyksestään.
II.
Puhe kunniaseppeleestä.
(1 §) Ensin, oi Ateenan miehet,[1] minä rukoilen kaikkia jumalia ja kaikkia jumalattaria, että minun osakseni tulisi tässä riita-asiassa teidän puoleltanne niin paljon hyväntahtoisuutta, kuin minä puolestani kaupungille ja teille kaikille lakkaamatta osoitan, toiseksi, että jumalat herättäisivät teissä semmoisen mielialan, mikä ennen kaikkea teille itsellenne sekä teidän velvollisuudentunnollenne ja maineellenne on tärkeätä: ettette vastustajaani pitäisi neuvonantajana siinä, miten teidän minun esitykseni tulee ottaa korviinne (sillä sehän olisi hirveätä), vaan lakeja ja valaanne, jossa kaikkien muiden säädösten ohessa myöskin on määrätty: samalla tapaa tulee kuunnella molempia riitapuolia. Näin ei pelkästään vapauduta ennakkoluuloista, eikä ainoastaan osoiteta yhtäläistä hyvänsuopeutta, vaan samalla sallitaan kunkin asianomaisen käyttää hänen haluamaansa ja valitsemaansa oikeudenkäyntijärjestystä sekä puolustustapaa.
Yleensä minä tässä riita-asiassa monessa suhteessa olen huonommassa asemassa kuin Aiskhines, mutta varsinkin, Ateenan miehet, kahteen ja mitä tärkeimpään näkökohtaan katsoen; ensiksikin, etten riitele (hänen kanssaan) meille molemmille samanveroisista asioista. Sillä minulle teidän suosionne menetys ja tuolle häviäminen valitusasiassaan ei ole yhtä tärkeätä, sillä minullehan[2] — en huoli kuitenkaan puheeni alussa lausua mitään vastenmielistä, tuo taas syyttää minua tarpeettomasti. Toiseksi, mikä kaikille ihmisille on luonteenomaista, panetteluja ja syytöksiä kuunnellaan mielellään, itseään ylistäviä taas vastenmielisesti; senpä tähden tuolle on suotu se, mikä herättää mielihyvää, minun osakseni taas se, suoraan sanoakseni, mikä kaikista tuntuu tukalalta. Mutta jos, tässä suhteessa varovaisesti menetelläkseni, en puhu omista toimistani, näyttäisi siltä, etten olisi voinut torjua syytöksiä enkä osoittaa, minkä perustuksella vaadin kunnioitusta. Jos taas käyn käsiksi siihen, mitä olen tehnyt ja valtiomiehenä toimittanut, on minun pakko usein puhua itsestäni. Koetan kuitenkin suorittaa tämän niin maltillisesti kuin mahdollista. Mihin itse aihe (minut) pakottaneekin, siihen oikeuden mukaisesti tuo on syypää, joka tämmöisen riita-asian on aloittanut.
Arvelenpa, että kaikki te, Ateenan miehet, ehkä myönnätte tämän riita-asian koskevan minua ja Ktesiphonia yhteisesti sekä ansaitsevan yhtä suurta mielenkiintoa minun puoleltani. Sillä työlästä ja ikävää, varsinkin jos vihamies sen jollekin aiheuttaa, on kaikenlainen ryöstö, mutta ikävintä olisi kadottaa teidän hyväntahtoisuutenne ja ihmisystävyytenne, koskapa niiden omistus on kaikista tärkeintä. Kun siis juuri tämä riita-asia koskee tätä, minä pyydän ja rukoilen teitä kaikkia samalla tapaa kuuntelemaan puolustustani syytöksiä vastaan puolueettomasti, niinkuin lait säätävät, joiden, kuten tuo teitä kohtaan hyvänsuopa ja kansanystävä lainsäätäjä Solon alusta pitäen arveli, tuli olla voimassaan teitä tuomareita velvoittavan valan eikä pelkästään kirjoitetun kirjaimen tähden. (Näin hän teki) ei epäluottamuksesta teitä kohtaan, mikäli ainakin minusta näyttää, vaan nähdessään, että vastaajan olisi mahdoton torjua niitä syytöksiä ja soimauksia, joiden kautta kantaja saadessaan ensimmäisenä käyttää puhevuoroa pääsee voittopuolelle, ellei teistä tuomareista jokainen tunnollisesti noudata, mitä hurskaus jumalia kohtaan vaatii, ja hyväntahtoisesti kuuntele myöskin viimeksi puhuvan oikeusperusteita, sekä esiintyessään kummankin riitapuolen suopeana ja puolueettomana kuuntelijana, sikäli tee kaikesta johtopäätöstä.