Hän. Se on totta kaikki tyynni, siinä ei ole sanaakaan tingittävää; ei mitään vastaväitteitä siitä, jos suvaitsette. Ei kukaan tunne minua paremmin kuin minä itse, enkä minä sano kaikkea.
Minä. En tahdo pahoittaa mieltänne; myönnän kaikki.
Hän. No niin, elelin eräiden ihmisten[44] parissa, jotka olivat mieltyneet minuun juuri siksi, että minulla oli kaikki nuo ominaisuudet harvinaisen suuressa määrässä.
Minä. Sepä omituista! Tähän asti olin luullut, että ihmiset joko salasivat ne itseltään tahi antoivat ne itselleen anteeksi ja halveksivat niitä muissa.
Hän. Salatako ne itseltään? Eihän sitä voi. Voitte olla varma, että kun Palissot on yksin ja tutkistelee itseään, sanoo hän itselleen paljon pahempia; voitte olla varma, että hän ja joku hänen tovereistaan kahdenkesken tunnustavat peittelemättä toisilleen olevansa molemmat oikein aika roistoja. — Halveksiako niitä muissa? Mainitsemani ihmiset olivat siksi liian oikeuttarakastavia, ja luonteeni teki, että menestyin mainiosti heidän parissaan; olin kuin sokeri siirapissa: minua pidettiin hyvänä, ei hetkeäkään voitu olla minua paitsi, kaipaamatta minua; olin heidän pikku Rameaunsa, heidän herttainen Rameaunsa, heidän hupsuttelija, viisastelija, oppimaton, laiskottelija, herkuttelija, ilveilijä, pöllöpää Rameaunsa. Jokaisen tuollaisen nimityksen mukana sain hymyilyn, hyväilyn, pienen taputuksen olkapäälleni, korvapuustin, potkun; ruokapöydässä heitettiin jokin makupala lautaselleni, aterian jälkeen uskalsin olla kursastelematon, eikä kukaan ollut siitä milläänkään, sillä mitäpä minusta? Minulle, minun nähteni, minun seurassani tekee kukin mitä tahtoo, enkä minä siitä ole tietävinäni. Entäs pikku lahjat, joita minulle sateli! Minä pässinpää olen kaikki menettänyt! Olen kaikki menettänyt siksi, että minulla kerran oli tervettä järkeä päässä, yhden ainoan kerran eläissäni. Ah, kyllä sitä vain ei enää toistamiseen minulle tapahdu!
Minä. Mikä sitten oikeastaan oli asiana?
Hän. Rameau! Rameau! Sitäkö varten sinut oli otettu suosioon? Kuinka saatoitkaan olla niin tyhmä, että osoitit hiukankaan aistia, hiukan älyä, hiukan järkeä? Rameau, ystäväni, siitä sen nyt näet, miksi Luoja sinut loi, ja miksi suosijasi sinut tahtoivat. Niinpä otettiinkin sinua niskasta kiinni, sinut vietiin ovelle ja sinulle sanottiin: "Hylkiö, pötki tiehesi, äläkä näytä naamaasi enää! Kaikilla niillä tässä muka pitäisi olla ymmärrystä, järkeä. Ulos! Meillä on noita ominaisuuksia jäämäänkin asti." Sinä menit matkaasi, purren sormiasi. Kirottua kieltäsi olisi sinun sitä ennen pitänyt purra. Kun et ollut siksi viisas, niin olet nyt kadulla, sinulla ei ole penniäkään taskussa, etkä tiedä mihin pääsi pistäisit. Sait syödäksesi mitä vain mieli teki, ja nyt saat jälleen tyytyä muiden jätteisiin; sinulla oli herrasasunto, ja nyt saat kiittää onneasi, jos pääset takaisin ullakollesi; sinulla oli pehmeä vuode, ja nyt sinua odottavat oljet herra de Soubisen[45] kuskin ja ystävä Robbén[46] vieressä; nukuit suloista ja rauhallista unta, nyt sen sijaan saat kuulla toisella korvallasi hevosten hirnuntaa ja kavioiden kopsetta ja toisella tuhat kertaa inhoittavampaa kuivien, kankeitten ja raakamaisten värssyjen kaikua, onnettomana, hölmistyneenä, kaikkien pirujen riivaamana.
Minä. Mutta eikö mitenkään olisi mahdollista sopia pois? Onko tekemänne tuhmuus niin anteeksiantamaton? Teinä minä menisin takaisin noiden ihmisten luo; te olette heille tarpeellisempi kuin luulettekaan.
Hän. Oh! Olen varma siitä, että nyt, kun en enää ole heitä naurattamassa, heidän on riivatun ikävä olla.
Minä. Siksipä palaisin heidän luokseen; en antaisi heille aikaa tottua tulemaan toimeen ilman minua, antautua johonkin siivoon ajanvietteeseen; sillä ties mitä saattaa tapahtua.