Hän. Sitä en pelkää; niin ei tule käymään.
Minä. Kuinka suurenmoinen lienettekin, niin joku toinen saattaa täyttää paikkanne.
Hän. Eipä helposti.
Minä. Sen myönnän. Mutta sittenkin, menisin noin riutuneen näköisenä, noin harhailevin katsein, noin kaula paljaana, noin hajalla hapsin, tuossa todella traagillisessa tilassa, jossa nyt olette. Heittäytyisin tuon jumalolennon[47] jalkain juureen, ja siitä nousematta sanoisin hänelle hiljaa ja nyyhkyttäen: "Anteeksi, madame, anteeksi! Olen arvoton, kurjimus. Se oli kovanonnen hetki, sillä tiedättehän, ettei minulla saata olla tervettä ihmisjärkeä, ja lupaan teille, ettei minulla enää ole sitä koskaan eläissäni." (Lystikästä tässä oli katsella, kuinka hän, minun näin hänelle haastellessani, esitti kohtauksen elenäytelmänä ja oli langennut kasvoilleen; hän oli painanut kasvonsa maahan, hän oli pitävinään molempien käsiensä välissä tohvelin kärkeä, hän itki, hän nyyhkytti, hän sanoi: "Niin, pikku kuningattareni, niin, sen lupaan, minulla ei ole sitä eläissäni, ei ikipäivinäni…" Sitten hän, äkkiä nousten, jatkoi vakavaan ja maltilliseen ääneen:)
Hän. Niin, olette oikeassa; huomaan, että se on parasta. Hän on hyvä; herra Vieillard[48] sanoo, että hän on niin hyvä! Minä kyllä tiedän, että hän sellainen on; mutta sittenkin, mennä nöyryyttämään itsensä tuollaisen naaraan edessä, rukoilla armoa moisen pikku teatteritytön jalkain juuressa, jolle permantoyleisö ei koskaan malta olla viheltämättä! Minäkö, Rameau, Dijonin apteekkarin[49] Rameaun poika, kelpo miehen, joka ei koskaan polveaan notkistanut kellekään, olipa se sitten kuka tahansa! Minäkö, Rameau, jonka näkee kävelevän Palais-Royalissa suorana ja käsivarsiaan vapaasti liikutellen siitä saakka kun herra Carmontelle[50] piirusti hänet kyyryisenä ja kädet nutun liepeiden alla! Minäkö, sävellettyäni klaverikappaleita, joita ei kukaan soita, mutta jotka ehkä kerran ovat ainoat siirtymään jälkimaailmalle sen soitettaviksi! Minäkö, sanalla sanoen, minäkö menisin!… Katsokaas, herra, se on mahdotonta! (Ja laskien oikean kätensä rinnalleen hän jatkoi:) Minä tunnen täällä itsessäni jotakin, joka nousee ja sanoo minulle: Rameau, sitä et sinä tee. Täytyyhän toki ihmisen luontoon erottamattomasti kuulua jonkinmoinen arvokkuus, jota ei mikään voi tukahduttaa. Se herää noin vain joutavista syistä, niin, joutavista, sillä toisin päivin minun ei olisi ensinkään vaikea olla vaikka kuinkakin halpamielinen; noina päivinä minä, roposen ansaitakseni, vaikka suutelisin pikku Husia pakaroille.
Minä. No mutta, ystäväiseni, hänhän on valkohipiäinen, somannäköinen, suloinen, pullea, ja sehän on nöyryyden osoitus, johon vaateliaampikin mies kuin te saattaisi joskus alentua.
Hän. Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin. Voihan, näettekös, suudella peräpuolta varsinaisessa ja voi suudella kuvallisessa merkityksessä. Kysykää tuolta paksulta Bergieriltä,[51] joka suutelee rouva de la Marckin[52] peräpuolta sekä varsinaisessa että kuvallisessa merkityksessä; ja, totisesti, tuossa tapauksessa sekä varsinainen että kuvallinen on minulle yhtä vastenmielistä.
Minä. Jollei ehdottamani keino teitä miellytä, niin rohkaiskaa sitten mielenne ja olkaa kerjäläinen.
Hän. On kovaa olla kerjäläinen, kun on niin paljon äveriäitä tyhmyreitä, joiden kustannuksella voi elää. Ja sitten se itsensä halveksiminen, se on sietämätöntä.
Minä. Onko teillä sitten koskaan sitä tunnetta?