Minä. Niin onkin.
Hän. No mutta minkä neuvon minulle annatte?
Minä. Että puhutte jostakin muusta. Voi, mihin viheliäiseen tilaan olette alentunut, onneton!
Hän. Myönnän sen. Mutta älkäähän kuitenkaan liiaksi surko tilaani; kun puhuin teille avomielisesti, niin ei ollut tarkoitukseni pahoittaa mieltänne. Noiden ihmisten parissa ollessani olen tehnyt vähän säästöjä. Muistakaahan, ettei minulla ollut mitään tarpeita, ei kerrassaan mitään, ja että minulle annettiin niin paljon taskurahoja. (Hän alkoi taas lyödä otsaansa toisella nyrkillään, purra huultansa ja harhailevin katsein mulkoilla kattoon, jatkaen:) Se oli minulle suorastaan liiketoimi; olen pannut yhtä ja toista säästöön; mikäli aikaa kului, sikäli sain enemmän kerätyksi.
Minä. Menetetyksi, kai tahdotte sanoa.
Hän. En, en, kerätyksi. Rikastuuhan sitä joka hetki: yksi elonpäivä vähemmän tahi taaleri lisää, se on aivan sama. Pääasia on, että esteettömästi saa käydyksi tarpeellaan, o stercus pretiosum! Kas siinä elämän suuri tulos kaikissa säädyissä. Viimeisellä hetkellä kaikki ovat yhtä rikkaita: sekä Samuel Bernard,[55] joka riistäen, raastaen ja vararikoin kerää ja jättää jälkeensä kaksikymmentäseitsemän miljoonaa kullassa, että Rameau, joka ei jätä jälkeensä mitään, ja jolle armeliaat ihmiset hankkivat sen käärinliinankin, johon hänet peitetään. Kuollut ei kuule kirkonkellojen soittoa; turhaan sata pappia hänen tähtensä huutaa kurkkunsa käheäksi, turhaan hänen edellään ja jäljessään kulkee pitkä jono palavia soihtuja; hänen sielunsa ei astele juhlamenojen ohjaajan rinnalla. Maadunko marmorin alla vai maan povessa, niin maadun yhtäkaikki. Onko minulla arkkuni ympärillä punaiset orpolapset ja siniset orpolapset,[56] vai eikö ole ketään, mitäpä siitä? Ja sitten, näettehän tämän ranteen. Se oli niin lemmon kankea; nämä kymmenen sormea, ne olivat kuin yhtä monta puiseen kämmeneen lyötyä palikkaa; ja nämä jänteet, ne olivat kuin vanhat nahkanuorat, kuivemmat, kankeammat, taipumattomammat kuin sorvarin pyöränsä ympärillä käyttämät; mutta minäpä olen niitä niin vaivannut, niin murjonut ja vatvonut. Etkö aio liikkua? Mutta minäpä, jumaliste, sanon, että sinun täytyy liikkua, ja siitä et pääse mihinkään…
(Ja tämän sanoessaan oli hän oikealla kädellään tarttunut vasemman sormiin ja ranteeseen ja taivutteli niitä ylös- ja alaspäin; sormien päät koskettivat käsivartta, niiden nivelet rusahtelivat; pelkäsin, että niiden luut eivät enää koskaan asettuisi sijoilleen.)
Minä. Varokaa, — sanoin hänelle, — teette vielä itsestänne raajarikon.
Hän. Älkää pelätkö! Ne ovat siihen harjaantuneet. Jo kymmenen vuotta olen niille näyttänyt vielä paljon pahempaakin kyytiä. Vastoin tahtoaankin on niiden riiviöiden vain täytynyt siihen tottua ja oppia asettumaan koskettimille ja lentelemään soittimen kielillä. Niinpä se nyt käy kuin käykin.
(Samalla hän asettuu viulunsoittajan asentoon; hän hyräilee ääneen erästä Locatelli'n[57] allegroa; hänen oikea käsivartensa jäljittelee jousen liikkeitä; vasen käsi sormineen näyttää liikuskelevan edes takaisin pitkin soittimen kaulaa. Jos hän tulee vetäisseeksi epäpuhtaan sävelen, niin hän pysähtyy, hän pingoittaa tahi höllittää kieltä, hän näpäyttää sitä kynnellään, koettaakseen, onko se vireessä; hän jatkaa kappaletta siitä, mihin sen keskeytti. Hän polkee tahtia jalallaan, pää, jalat, kädet, käsivarret, koko hänen ruumiinsa teutaroi samoin kuin olette joskus concert sprituelissä[58] nähneet Ferrari'n[59] tahi Chiabranin[60] tahi jonkun muun soittotaiturin kouristuksentapaisissa liikkeissä, näyttäen olevan samassa kidutuksen tilassa ja tehden minuun melkein saman tuskallisen vaikutuksen; sillä eikö ole tuskallista nähdä ikäänkuin kiduttajan kourissa se henkilö, joka koettaa kuvata meille jotakin nautintoa? Laskekaa verho tuon miehen ja minun väliin, jottei minun tarvitse häntä nähdä, jos hänen välttämättä pitää edessäni näytellä piinapenkkiin vedettyä rikoksentekijää. Jos kesken noiden levottomien liikkeiden ja noiden huudahdusten sattui jokin hidastuma, jokin tuollainen sulosointuinen kohta, jossa jousi liukuu verkalleen useilla kielillä yhtaikaa, niin levisi hänen kasvoilleen hurmiomainen ilme, hänen äänensä vienoni, hän kuunteli itseään ihastuneena; ihan varmaan soinnut kaikuivat hänen korvissaan ja minunkin korvissani. Sitten hän pisti soittimensa vasempaan kainaloonsa samalla kädellä, missä hän sitä piti, laski alas oikean kätensä jousineen ja sanoi minulle:) Noh! Mitäs tästä arvelette?