Minä. Mainiota!
Hän. Näyttäähän se sujuvan; se soi jokseenkin niin kuin muillakin…
(Ja samassa hän kyyristyi kuten soittoniekka asettuessaan klaverin ääreen.)
Minä. Pyydän, säästäkää itseänne ja minua.
Hän. En, en; kun kerran olen saanut teidät käsiini, täytyy teidän kuunnella minua. En huoli kiitoksesta, joka minulle annetaan, tietämättä miksi. Sitten kehutte minua varmemmalla vakaumuksella, ja niin saan ehkä oppilaan lisää.
Minä. Minulla on niin vähän tuttavia. Te väsytätte itsenne aivan hukkaan.
Hän. Minä en väsy koskaan.
(Kun näin, että yritykseni sääliä miestä — viulusonaatin esitettyään hän näet oli aivan läpimärkänä hiestä — olisivat turhat, päätin antaa hänen tehdä tahtonsa. Siinä hän nyt istui klaverin ääressä, polvet koukussa, pää pystyssä, katsellen kattoon, niinkuin hän siellä olisi nähnyt nuottipartituurin, laulaen, soitellen alkuhaavelmiaan, esittäen jotakin Alberti'n[61] tahi Galuppi'n[62] kappaletta, en tiedä kummanko. Hänen äänensä liikkui tuulen nopeudella, ja sormet lentelivät koskettimilla, milloin heittäen diskantin ja rummuttaen bassoa, milloin heittäen säestysosan ja palaten taas diskanttiin. Intohimot ajelivat toisiaan hänen kasvoillaan; niillä saattoi eroittaa hellyyttä, suuttumusta, nautintoa, tuskaa; saattoi tuntea piano- ja fortekohdat, ja minua taitavampi kuulija olisi aivan varmaan tuntenut kappaleen sen rytmistä, luonteesta, hänen kasvojensa eleistä ja muutamista laulun hahmosävelistä, joita häneltä silloin tällöin pääsi kuuluviin. Mutta omituisinta oli, että hän toisinaan haparoi, aloitti uudestaan, niinkuin olisi erehtynyt, ja harmitteli, ettei tuo samainen kappale enää ollut täysin hänen sormiensa hallittavissa.) No niin, — sanoi hän, ojentautuen jälleen suoraksi ja pyyhkien hikipisaroita, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan, — näettehän, että meilläkin osataan sijoittaa enennetty kvartti, ylinouseva kvintti, ja että kvinttisarjain tasoitus ei ole meille mitään outoa. Nuo enharmooniset sävelkulut, joista setä rakas on pitänyt niin suurta huutoa, eivät ole ylivoimaisia vaikeuksia; niistä kyllä suoriudumme.
Minä. Olette nähnyt paljon vaivaa näyttääksenne minulle, että olette sangen taitava; olisinhan toki varsin hyvin voinut uskoa teidän pelkkää sanaannekin.
Hän. Sangen taitava! En toki! Ammattini tosin taidan kutakuinkin, ja siinäpä sitä onkin enemmän kuin tarpeeksi; sillä onko tässä maassa pakko osata sitä mitä opettaa?