Minä. Varsin vähän.
Hän. Niin kustannatte opettajia tyttärellenne.[66]
Minä. En vielä; hänen kasvatuksensa on hänen äitinsä[67] hoteissa; sillä kotirauha täytyy olla.
Hän. Kotirauha? Jumaliste, sen saa vain, jos on palvelija tahi herra, ja herrahan sitä olla pitää… Minulla oli vaimo[68]… Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! mutta kun joskus sattui, että hän rupesi nenittelemään, niin tein minä pystyn, panin ukkos-ääneni jyrisemään ja sanoin niinkuin Jumala: "Tulkoon valkeus!" ja valkeus tuli. Ja niinpä emme neljän vuoden aikana sanoneetkaan edes kymmentä pahaa sanaa toisillemme. Kuinka vanha on lapsenne?
Minä. Mitäpä se tähän kuuluu?
Hän. Kuinka vanha on lapsenne?
Minä. No mitä hittoja! jättäkäämme rauhaan lapseni ja hänen ikänsä, ja puhukaamme opettajista, jotka hän saa.
Hän. En totta jumaliste tiedä mitään niin itsepäistä kuin on filosofi! Jos rukoilisi teitä oikein nöyrästi, niin eikö voisi hänen ylhäisyydeltään filosofilta saada tietää, kuinka vanha suunnilleen neiti hänen tyttärensä saattanee olla?
Minä. Otaksukaa hänet kahdeksanvuotiaaksi.
Hän. Kahdeksanvuotias! Jo neljä vuotta olisi hänellä pitänyt olla sormensa koskettimilla.