Minä. Jos löytyisi joku hyvä harmoniaopin opettaja, niin uskoisin hänet kernaasti hänen ohjattavakseen pari tuntia päivässä vuoden tahi parin ajan, en enempää.
Hän. Ja syrjäyttämienne tärkeiden aineiden sijaan…?
Minä. Panen kielioppia, tarujen lukemista, historiaa, maantietoa, jonkinverran piirustusta ja paljon siveysoppia.
Hän. Kuinka helppo minun olisikaan todistaa teille kaikkien noiden tietojen tarpeettomuus maailmassa sellaisessa kuin meidän on! Sanoinko tarpeettomuus? ehkä vaarallisuuskin! Mutta tyydyn tällä kertaa yhteen kysymykseen: Täytyy kai hänellä olla opettaja tahi parikin?
Minä. Totta kai.
Hän. Aha! Siinä sitä taas ollaan. Ja nuo opettajat, luuletteko, että he osaavat kielioppia, taruja, historiaa, maantietoa, siveysoppia, jota heidän on määrä hänelle opettaa? Joutavia, hyvä herraseni, joutavia! Jos he osaisivat noita aineita kylliksi, opettaakseen niitä, niin he eivät niitä opettaisi.
Minä. Miksi eivät?
Hän. Siksi, että heiltä olisi mennyt koko heidän elinaikansa niiden opiskelemiseen. Täytyy olla syvällisesti perehtynyt taiteeseen tahi tieteeseen, osatakseen hyvin sen alkeet. Klassillisia teoksia osaavat kirjoittaa vain ne, jotka ovat harmaantuneet ammatissaan; keskikohdat ja loppu ne vasta luovat valoa alun hämäryyteen. Kysykää ystävältänne herra d'Alembertiltä,[69] matemaattisen tieteen johtomieheltä, pitäisikö hän itseään liian hyvänä esittääkseen sen alkeita. Vasta kolme-, neljäkymmentä vuotta harjoiteltuaan on setäni alkanut päästä jonkinmoiseen selvyyteen musiikin teorian syvyyksistä.
Minä. Sinä hupsu! Sinä hupsujen hupsu! — huudahdin, — miten on mahdollista, että sinun pääpahaisessasi on niin oikeita ajatuksia ja niin paljon mielettömyyksiä sekaisin?
Hän. Kuka pahus sen tietää? Sattuma se niitä sinne heittelee, ja ne jäävät sinne. Se vain on varmaa, että kun ei tiedä kaikkea, niin ei tiedä mitään kunnolleen; ei tiedä, mihin jokin seikka johtaa, mistä toinen johtuu, mihin tämä ja tuo tulee sijoittaa, kummanko tulee kulkea edellä, missä toinen on paremmin paikallaan. Voiko opettaa hyvin ilman oikeata menetelmää, ja entäs menetelmä, mistä se syntyy? Katsokaas, hyvä herra filosofi, minulla on se luulo, että fysiikka aina tulee olemaan köyhä tiede, kuin vesipisara, otettu neulankärjellä aavasta valtamerestä, kuin sorajyvä, lohkaistu Alppien ketjusta. Ja mitä sitten ilmiöiden perussyiden etsintä! Totta tosiaan, olisi yhtä hyvä olla tietämättä mitään, kuin tietää niin vähän ja niin huonosti; ja juuri niin oli minun laitani, kun rupesin säestyksen opettajaksi. Mitä te mietiskelette?