Mitäs teille vielä sanon? Kerroin eräitä rivoja juttuja, niissä taloissa kuulemiani, joissa olin käynyt; me olemme, näet, kaikki aika juorukontteja. Tein ilveilijäntemppujani, minua kuunneltiin, naurettiin, huudettiin: "Hän on aina ihastuttava!" Sillävälin oli tuo neidin kirja löytynyt nojatuolin alta, missä koiran- tahi kissanpentu oli sitä laahustellut, pureskellut ja repostellut. Hän istuutui klaverinsa ääreen; ensin hän jyristeli sitä yksin; sitten minä lähestyin, annettuani hyväksyvän merkin äidille.
Äiti: "Sujuuhan se kokolailla; ei tarvittaisi muuta kuin hyvää tahtoa, mutta sitä ei ole; tuhlataan mieluummin aika jaaritteluun, turhanaikaisiin pikku käsitöihin, juoksenteluun ja ties mihin. Tuskin olette lähtenyt, kun kirja paiskataan kiinni, ja vasta palatessanne se taas avataan. Ettekä tekään häntä koskaan toru."
Sillävälin, kun toki jotakin täytyi tehdä, tartuin hänen käsiinsä ja asetin ne toisin; harmittelin, huusin: "Soi, soi, soi, neitiseni, sehän on soi".[77]
Äiti: "Tyttö, sinä, eikö sinulla ole ollenkaan korvaa? Minäkin, vaikken ole klaverin ääressä, enkä katso kirjaan, minäkin tunnen, että sen pitää olla soi. Sinähän vaivaat herra opettajaa äärettömästi. En voi käsittää hänen kärsivällisyyttään. Et ensinkään pane mieleesi, mitä hän sinulle sanoo. Et edisty ensinkään…"
Silloin minä vähän lievensin näiden iskujen vaikutusta ja sanoin päätäni kohauttaen: "Anteeksi, hyvä rouva, anteeksi! Se voisi sujua paremmin, jos neiti tahtoisi, jos hän harjoittelisi hiukan; mutta eihän se niin huonostikaan mene."
Äiti: "Teinä pitäisin häntä vuoden yhden ja saman kappaleen kimpussa."
— "Oh! sen sanon, ettei hän siitä pääse, ennenkuin on voittanut kaikki vaikeudet, ja se ei kestäkään niin kauan kuin rouva luulee."
— "Herra Rameau, te imartelette häntä, te olette liian hyväntahtoinen. Kas siinä nyt ainoa, mitä hän koko tunnilta panee mieleensä, ja sitä hän kyllä osaa minulle hokea, kun niiksi tulee."
Tunti kului; oppilaani ojensi minulle pikku tuntilippuni, tehden tanssinopettajaltaan oppimansa siron käsivarrenliikkeen ja kumarruksen; pistin sen taskuuni, ja äiti samassa virkahti: "Sangen hyvin tehty, tyttöseni! Jos Favillier[78] olisi läsnä, taputtaisi hän sinulle käsiään…" Pakisin vielä hetkisen kohteliaisuuden vuoksi; sitten poistuin, ja sitä nyt sitten siihen aikaan sanottiin säestystunniksi.
Minä. Entäs nykyään, onko asia nyt toisin?