Hän. Totta jumaliste! sen saatte uskoa. Tulen paikalle, olen vakavan näköinen; heitän kiireesti käsipuuhkani, avaan klaverin, koettelen koskettimia; olen aina kiireissäni. Jos saan hetkenkään odottaa, huudan kuin jos minulta varastettaisiin taaleri: tunnin kuluttua täytyy minun olla siellä ja siellä, kahden tunnin päästä rouva herttuatar sen ja sen luona; minua odotetaan päivällisille erään kauniin markiisittaren luo, ja sieltä päästyä on konsertti herra parooni Baggella.[79] Rue Neuve-des-Petits-Champsin varrella.
Minä. Ja kuitenkaan teitä ei odoteta missään.
Hän. Se on totta.
Minä. Ja miksi käytätte kaikkia noita halpamaisia pikku metkuja?
Hän. Halpamaisiako? Kuinka niin, jos saan kysyä? Ne ovat tavanmukaisia minun ammatissani; eihän minun arvoni siitä alene, että teen niinkuin kaikki muutkin. Enhän minä ole niitä keksinyt, ja menettelisinpä omituisesti ja kömpelösti, ellen niihin mukautuisi. Totta kyllä, tiedän varsin hyvin, että jos rupeatte sovittamaan tähän eräitä ties minkä moraalin yleisiä periaatteita, joita kaikki saarnaavat ja joita ei yksikään käytännössä noudata, niin huomataan, että valkoinen on mustaa ja musta valkeaa. Mutta, herra filosofi, on olemassa yleisomatunto, samoin kuin on olemassa yleis-kielioppi, ja sitten kussakin kielessä poikkeuksia, joita te tiedemiehet nimitätte! … no! auttakaahan minua toki, id…
Minä. Idiotismeiksi.
Hän. Aivan oikein. Noniin! Kullakin ammatilla on poikkeuksensa yleis-omastatunnosta, joita tekisi mieleni nimittää ammatti-idiotismeiksi.
Minä. Ymmärrän. Fontenelle[80] puhuu hyvin, kirjoittaa hyvin, vaikka hänen tyylinsä vilisee ranskankielen idiotismeja.
Hän. Ja hallitsija, ministeri, finanssimies, hallintovirkamies, sotilas, kirjailija, asianajaja, prokuraattori, kauppamies, pankkiiri, käsityöläinen, laulunopettaja, tanssinopettaja ovat hyvin kunnon ihmisiä, vaikka heidän käytöksensä poikkeaakin useissa kohdin yleis-omastatunnosta ja on täynnä moraalisia idiotismeja. Kuta iäkkäämpi olojen järjestys on, sitä enemmän on idiotismeja; kuta onnettomammat ovat ajat, sitä enemmän idiotismit lisääntyvät. Minkä arvoinen mies, sen arvoinen ammatti, ja niin molemmin puolin. Lopulta, minkä arvoinen ammatti, sen arvoinen mies. Niinpä sitten kukin koettaa mikäli mahdollista nostaa arvoon ammattinsa.
Minä. Kaikesta tuosta kääntelystä ja vääntelystä käsitän selvästi vain sen, että on vähän rehellisesti harjoitettuja ammatteja, tahi vähän ammatissaan rehellisiä ihmisiä.