Hän. Minäkin sitä vähän aavistan.
Minä. Mutta jos toisin kävisi, niin mitä tekisitte?
Hän. Tekisin niinkuin kaikki rikastuneet ryysyläiset: olisin röyhkein roisto mitä koskaan on nähty. Silloinpa kyllä muistaisin kaikki mitä he ovat antaneet minun kärsiä, ja maksaisin heille runsaasti takaisin kaikki heiltä kokemani loukkaukset. Pidän käskemisestä, ja aion käskeä. Kuulen kernaasti itseäni ylistettävän, ja minua tullaan ylistämään. Minulla on palkkalaisinani Villemorinin[84] koko joukkokunta, ja sanon heille, niinkuin minulle sanottiin: "Kas niin, lurjukset, keksikääpä minulle jotakin hauskaa!" ja sitä keksitään; "Häväiskääpä kunniallisia ihmisiä!" ja heitä häväistään, jos heitä vielä on maailmassa. Ja sitten meillä on tyttöjä; sinuttelemme toisiamme, kun olemme päihtyneet; juomme itsemme humalaan, sepittelemme juoruja, kaikenlaiset luonnottomuudet ja paheet rehoittavat keskuudessamme; sepä on oleva suloista! Me todistamme, että Voltaire ei ole mikään nero, että Buffon[85], joka aina astelee kankean juhlallisena kuin puujaloilla, on vain onton mahtipontinen pauhailija, että Montesquieu[86] ei ole muuta kuin kaunosielu; d'Alembertin[87] käskemme pysyä lestissään matematiikkansa alalla. Me pehmitämme pahanpäiväisiksi kaikki sellaiset pikku Catot[88] kuin teidät, jotka halveksivat meitä kateudesta, joiden vaatimattomuus on vain ylpeyden esiintymismuoto, ja joiden kohtuullisuus nautinnoissa on vain köyhyyden laatima laki. Ja musiikin, silloinkos vasta annamme musiikin soida!
Minä. Siitä arvokkaasta tavasta, jolla käyttäisitte rikkautta, huomaan, kuinka kovin on vahinko, että olette köyhä kuin kerjäläinen. Eläisittepä tosiaan tavalla, joka olisi sangen suureksi kunniaksi ihmissuvulle, hyvin hyödyllinen kansalaisillenne, ja josta itsekin voisitte olla varsin ylpeä.
Hän. Luulenpa, että laskette ivaa minusta, herra filosofi. Ettepä tiedä kenen kanssa leikittelette. Ette aavista, että minä tällä hetkellä edustan tärkeintä osaa kaupungista ja hovista. Meidän rikkaamme, kaikensäätyiset, ovat sanoneet itselleen tahi eivät ole sanoneet samaa, mitä minä teille olen uskonut, mutta tosiasia on, että se elämä, jota minä heidän asemassaan viettäisin, on tarkalleen se, jota he nyt viettävät. Kas sellaisia te nyt olette! Te luulette, että sama onni on luotu kaikkia varten. Mikä kummallinen harhanäky! Teidän onnenne edellyttää jossakin määrin romaanimaista mielensuuntaa, jota meillä ei ole, omituista sielua, aivan erikoista makua. Te koristatte tuon eriskummaisuuden hyveen nimellä, te sanotte sitä filosofiaksi; mutta tuo hyve, tuo filosofia, soveltuvatko ne kaikille ihmisille? Ken voi, se niitä hankkii, ken voi, se niitä pitää. Kuvitelkaahan koko maailma viisaaksi ja filosofiseksi; myöntäkää, että se olisi saakelin ikävä. Ei, kuulkaas, eläköön Salomon filosofia, Salomon viisaus! juoda hyviä viinejä, ahmia herkullisia ruokia, makuutella kauniita naisia, levätä oikein pehmeillä vuoteilla; muu kaikki paitsi se on joutavaa.
Minä. Mitä? Entäs isänmaansa puolustaminen?
Hän. Turhaa! Isänmaata ei enää ole; pohjoisnavalta eteläiselle saakka näen vain tyranneja ja orjia.
Minä. Entäs ystäviensä palveleminen?
Hän. Turhaa! Onko kellään ystäviä? Ja jos niitä olisikin, pitäisikö niistä tehdä kiittämättömiä? Katsokaa vain tarkkaan, niin näette, että melkein aina saa kiittämättömyyttä palkaksi tehdyistä palveluksista. Kiitollisuus on taakka, ja kaiken taakan tahtoo kukin kernaasti luoda niskoiltaan.
Minä. Entäs ammatin omistaminen yhteiskunnassa, ja sen asettamien velvollisuuksien täyttäminen?