Tähän omituiseen pariisilais-originaaliin oli Diderot tutustunut, ja hänet on hän vuorokeskustelussaan tahtonut ikuistuttaa, hänestä, hänen persoonallisuudestaan ja elämänkatsomuksestaan on hän teoksessaan piirtänyt jälkimaailmalle mestarillisen kuvan, jossa sekä kuvattavan inhoittavat puolet että ne tunnustusta ja myötätuntoa ansaitsevat piirteet, joita hänen luonteessaan kaikesta huolimatta on, saavat ihmeteltävän selvän valaistuksen.

Ilmeistä kuitenkin on jokaiselle lukijalle, ettei Diderotin dialogi ole vain pelkkä yksilöllinen luonteenkuvaus. Kuten kaikilla hänen teoksillaan on tälläkin määrätty tendenssinsä, ulkokohtainen tarkoitusperänsä. Sellaiseenhan viittaa jo tekijän sille antama satiiri-nimityskin, jota se sävy, mikä Rameaun luonteen kuvauksessa on, ei tekisi oikeutetuksi. Huomataksemme kehen ja mihin tämä satiiri on tähdätty, luokaamme silmäys niihin olosuhteisiin, joiden vallitessa teos on syntynyt.

Diderot kirjoitti sen loppupuolella vuotta 1761. Tämä oli hänen elämässään vaikea ja tukala ajankohta, kenties raskaampi kestää kuin mikään muu. Ensyklopedian lukuisain ja katkerain vihamiesten oli väsymättömillä vehkeillään onnistunut saada aikaan, että sitä vastaan nostettiin syytös ateismista ja nuorison turmelemisesta. Tämän johdosta teoksen julkaisuoikeus v. 1759 peruutettiin ja jo valmistuneiden nidosten myynti kiellettiin. Jos kohta tätä tuomiota ei pantu ankarasti täytäntöön, oli se kuitenkin teoksen toimittajalle tuntuva kolahdus, varsinkin kun hän jo ennen oli menettänyt arvokkaimman avustajansa d'Alembertin. Hän sai nyt yksin jätettynä katsoa, miten parhaiten taisi viedä perille alkuunpanemansa jättiläisyrityksen.

Ensyklopedian ja yleensä uudempien filosofisten harrastusten vihamiesten joukossa oli eräs, joka ilkeästi oli ahdistellut Diderotia ei ainoastaan ensyklopedistinä, vaan myöskin kirjailijana, nimenomaan näytelmäin sepittäjänä, ja jolle tällä senvuoksi erikoisesti oli yhtä toista hampaan kolossa. Se oli Charles Palissot de Montenoy (1730-1814), nancylainen, melko lahjakas kirjailija, mutta itserakas ja häijysisuinen mies. Vuonna 1757 oli hän julkaissut Petites lettres sur de grands philosophes (Pieniä kirjeitä suurista filosofeista) ja niissä pidellyt pahoin varsinkin Diderotia sekä filosofina että (hänen vasta ilmestyneen Le Fils naturel näytelmänsä johdosta) dramaatikkona. Mutta karkeimmilleen ja häijyimmilleen äityi Palissotin filosofeista laskema pila v. 1760 esitetyssä huvinäytelmässä Les Philosophes, jossa heidät kuvataan häikäilemättömiksi veijareiksi ja roistoiksi, taskuvarkaiksi y.m.; heidän levittämänsä kielletyn kirjallisuuden joukossa esiintyvät nimenomaan Diderotin teokset, ja Palissot tunnustaa eräässä kirjeessään Voltairelle tähdänneensä kappaleellaan etupäässä Diderotia. — Alkupuolella vuotta 1761 oli sitten valmistunut Diderotin näytelmä Le Père de famille, ja näyttämöltä esitettynä epäonnistunut, kärsinyt haaksirikon, mikä seikka tietenkin oli omansa katkeroittamaan Diderotin mieltä ja verestämään hänen muistiinsa Palissotin häijyt hyökkäykset.

Näissä oloissa tapaa hän nyt eräänä päivänä Rameaun, jonka Bertin juuri on ajanut ulos talostaan, ja joka siitä harmissaan purkaa Diderotille katkeraa sappeaan ja ylenkatsettaan Bertiniä ja hänen siistiä seurapiiriään kohtaan, antaen Diderotin luoda silmäyksen tuohon halpamaisten imartelijain, katalien juonittelijain, haaksirikon kärsineitten taiteilijain ja keskinkertaisten tusinakirjailijain joukkoon, jossa vihataan ja parjataan kaikkea tosilahjakkuutta, etevyyttä ja ansiokkuutta, taiteellista niinkuin tieteellistäkin, ja jossa keitetään kokoon komedioja sellaisia kuin Les Philosophes. Syvällä ihmistuntemuksella luo hän siitä kuvan, joka on täynnä mitä purevinta ivaa ja karkeaa huumoria, ja jonka Diderotin järjestelevä ja paranteleva taiteilijakäsi helposti muodostaa väkeväksi ja tehokkaaksi satiiriksi. Tuossa moraalisesti rappeutuneitten olentojen joukossa, joka Bertinin talossa pitää päämajaansa, esiintyy Palissot yhtenä keskeisenä henkilönä, pääroistona, joka häikäilemättä on kaiken hävyn menettänyt. Huomaamme siis, että Diderotin teos pääosaltaan on ensyklopedian vihamiehiin tähdätty pureva satiiri ja lähinnä voimakas vastine Palissotin vastamainitulle komedialle.

Mutta persoonallisia vihamiehiä tähtäävä satiiri laajenee siinä vielä yleisemmäksi. Kuta pitemmälle vuoropuhelu kehittyy, kuta häikäilemättömämmin Rameau paljastaa elämänkatsomuksensa, sitä selvemmäksi käy Diderotille, että Rameaun ja koko Bertinin joukkion edustama viheliäinen ja kyynillisen itsekäs materialistinen onnimoraali ei ole vain tuon ahtaamman piirin toiminnan ohjeena, vaan vallitsee koko silloisessa yhteiskunnassa. Kaikki ihmiset ajattelevat sisimmässään samoin kuin Rameau, vaikkeivät yhtä suoraan ja peittelemättä lausu ajatuksiaan julki. Kaikki toimivat samoin kuin hän, sillä olosuhteet eivät muuta salli. Koko yhteiskuntaan ja sen moraaliin siis lopulta tähtää Diderotin satiiri. Kirjallinen satiiri laajenee Yhteiskunnalliseksi satiiriksi.

Täytyy myöntää, että Diderot nerokkaalla tavalla on osannut käyttää Rameaun luonteen kuvausta satiirisen tarkoituksensa hyväksi ja sulattaa nämä molemmat ainekset ehjäksi, yhtenäiseksi taideteokseksi.

Mutta hänen vuoropuhelussaan on nyt vielä kolmaskin aines, joka on edellämainittujen kanssa välillisemmässä, löyhemmässä yhteydessä: musiikillis-esteettinen. Diderotin puhetoveri on soittoniekka, ja Diderot saa siitä keskustelun kuluessa etsimättömän aiheen kosketellakseen myöskin hänen taidettaan, musiikkia. Tämä oli päivänpolttava puheenaine, sillä vielä ei ollut tauonnut se eri musiikkisuuntien: vanhemman, Lulli'n ja Rameaun (sedän) edustaman ranskalaisen, ja uuden italialaisen suunnan kannattajain välinen kiivas taistelu, jota Pariisissa oli jo vuosikausia käyty. Ja kun Rameau, jossa myöskin on olevinaan vähän filosofin vikaa, ryhtyy noita eri suuntia arvostelemaan ja toisiinsa vertaamaan, niin sukeutuu keskustelusta sen loppupuolella kokonainen pieni musiikkitaiteen estetiikka. Joskaan tämä, kuten jo viittasimme, ei ota oikein sulautuakseen teoksen varsinaiseen satiiriseen ainekseen, on se semmoisenaan niin kuvaava ja niin elävästi ja lennokkaasti esitetty, että sen jokainen varmaankin mielihyvin lukenee.

Jos Le Neveu de Rameau on sisällykseltään merkillinen teos, niin sen tekstin ulkonaiset historialliset vaiheet eivät ole vähemmän omituiset. Ei liene helppo löytää toista uudemman ajan huomattavaa kirjallista tuotetta, johon samassa määrässä soveltuisi tuo vanha lause: habent sua fata libelli (kirjoilla on omat kohtalonsa). Sen käsikirjoitus jäi Diderotin koko elinajaksi painattamatta. Mihin se hänen kuoltuaan joutui, sitä ei tiedetä; varmaa vain on, että silloin oli olemassa ainakin kolme jäljennöstä siitä. Näistä joutui yksi Diderotin kirjaston mukana Pietariin, ja eräs tämän jäljennöksen jäljennös kulkeutui omituisia kiertoteitä Weimariin ja joutui Goethen käsiin, joka sen mukaan käänsi Diderotin teoksen saksaksi 1805. Goethen saksannoksen käänsi sitten kaksi ranskalaista (de Saur ja de Saint-Geniès) takaisin ranskaksi (1821), ja tätä mitä huolimattomimmin ja mielivaltaisimmin suoritettua ranskannosta pidettiin sitten kotimaassa Diderotin alkuperäisenä tekstinä, kunnes kustantaja Brièren onnistui todistaa asian oikea laita. Hän julkaisi teoksen (1823) erään löytämänsä käsikirjoituksen mukaan, joka oli huonohko jäljennös Diderotin alkuperäisestä. Brièren teksti jäi sitten kaikkien seuraavien painosten pohjaksi, kunnes Assézat sattumalta (1875) löysi paremman jäljennöksen ja sen mukaan julkaisi tekstin. Kolmannen, kaikista arvokkaimman ja parhaan käsikirjoituksen löysi ja painatti Monval (1891). Vasta siitä lähtien on käytettävänämme luotettava ja oikea Diderotin vuoropuhelun teksti.

Erinäisissä nyt julkaistun suomennoksen oikeinkirjoitusseikoissa on noudatettu tälle klassillisten teosten käännöskokoelmalle yhdenmukaiseksi vahvistettua kantaa.