E. H.
RAMEAUN VELJENPOIKA.
Vertumnis, quotquot sunt, natus iniquis.
(Horat. Serm. Lib. II. Sat. VII, v. 14.)
Olipa ilma kaunis tahi ruma, niin on tapanani lähteä kello viiden vaiheilla iltapäivällä Palais Royaliin[1] kävelemään. Minut siellä näkee aina yksin, vaipuneena haaveisiin d'Argenson-penkillä.[2] Keskustelen itseni kanssa politiikasta, rakkaudesta, aistikkuudesta tahi filosofiasta; lasken henkeni siivet rentonaan vallattomaan lentoonsa; annan sen vapaasti seurata ensimmäistä päähäni pälkähtävää ajatusta, järkevää tahi houkkamaista, samoin kuin puiston Allée de Foi-käytävällä näkee, miten nuoret elostelijamme astelevat kevytmielisen näköisen, naureskelevan, vilhusilmäisen, nykerönenäisen naikkosen kintereillä, heittävät tämän ja koettavat toista, narrailevat heitä kaikkia, ottamatta heistä ketään. Ajatukseni, ne ovat minun naikkoseni.
Jos sattuu kovin kylmä tahi sateinen sää, etsin suojaa Café de la Régencestä.[3] Siellä katselen huvikseni shakinpelaajia. Pariisi on se maailman paikka, ja Café de la Régence se Pariisin paikka, jossa tätä peliä parhaiten pelataan. Siellä Reyn[4] pöytien ääressä iskevät vastakkain syvällinen Légal,[5] terävä Philidor,[6] perusteellinen Mayot;[7] siellä näkee hämmästyttävimmät nopansiirrot ja kuulee pahimmat roskapuheet; sillä jos voi olla älykäs mies ja samalla suuri shakinpelaaja, kuten Légal, niin saattaa myöskin olla suuri shakinpelaaja ja samalla tyhmyri, kuten Foubert[8] ja Mayot.
Eräänä iltapäivänä olin siellä, katselin ahkerasti, puhuin vähän ja kuuntelin niin vähän kuin suinkin saatoin, kun minua kääntyi puhuttelemaan eräs kaikkein eriskummaisimpia ihmisiä tässä maassa, johon Jumala toki ei ole sellaisten puutetta luonut. Hänessä on yhtyneenä ylevyyttä ja halpamaisuutta, tervettä järkeä ja mielettömyyttä; kunniallisuuden ja heittiömäisyyden käsitteet lienevät perin kummasti sekaisin hänen päässään, sillä hän näyttää luonnon hänelle lahjoittamia hyviä ominaisuuksia, kopeilematta niillä, ja siltä saamiaan huonoja, häpeämättä niitä. Muutoin hänellä on vankka ruumiinrakenne, erinomaisen hehkuva mielikuvitus ja tavattoman voimakkaat keuhkot. Jos joskus joudutte hänen seuraansa, eikä hänen omituisuutensa houkuttele teitä jäämään, niin varmaan tukitte korvanne sormillanne tahi lähdette pakoon. Taivas, mitkä hirvittävät keuhkot!
Ei mikään ole vähemmin hänen näköistään kuin hän itse. Toisinaan hän on laiha ja surkastunut kuin hivutustaudin viimeisellä asteella oleva potilas; hänen poskiensa läpi voisi laskea, montako hammasta hänellä on; luulisi, ettei hän ole syönyt moneen päivään, tahi että hän juuri on päässyt trappelaisluostarista.[9] Kuukautta myöhemmin on hän lihava ja pyylevä kuin olisi aina istunut jonkun raharuhtinaan ruokapöydässä tahi ollut suljettuna bernhardilaisluostariin.[10] Tänään likainen paita päällä, housut rikki, ryysyisenä, melkein kengittä, hän astelee allapäin, hän hiipii pois näkyviltä; tekisi mieli huutaa hänet luokseen ja antaa hänelle almu. Huomenna puuteroituna, kengät jalassa, käherrettynä, hienosti puettuna, hän kävelee pää pystyssä, hän näytteleiksen, ja häntä melkein luulisi säädylliseksi ihmiseksi.
Hän elelee yksin päivin, surullisena tahi iloisena, aina asianhaarain mukaan. Aamuisin, noustuaan, on hänen ensi huolenaan, mistä saisi päivällisaterian; sen syötyään miettii hän, mihin menisi illalliselle. Yöstä hänellä myöskin on huolensa: joko hän palaa jalan pienelle ullakolle, jossa hän asuu, ellei emäntä, pitkästyneenä odottamaan vuokraansa, ole vaatinut avainta häneltä pois; tahi hän painuu johonkin etukaupungin kapakkaan, jossa odottelee päivää leipäkannikan ja oluthaarikan ääressä. Kun hänellä, niinkuin joskus sattuu, ei ole kuutta sou'ta[11] yömajarahaa taskussa, niin hän turvautuu johonkin tuttavaan ajuriin tahi jonkun aatelisherran kuskiin, joka antaa hänelle vuoteen oljilla, hevostensa vieressä. Seuraavana aamuna hänellä vielä on osa patjaansa hiuksissaan. Lämpimänä vuodenaikana hän harppailee koko yön edestakaisin le Coursia[12] tahi les Champs-EIyséesta.[13] Päivän tullen hän jälleen ilmestyy kaupunkiin, valmiiksi puettuna eiliseltään täksi päivää, ja tämänpäiväiseltään monestikin koko loppuviikoksi.
Minä puolestani en osaa panna arvoa tuollaisille originaaleille; toiset ottavat heidät läheisiksi tuttavikseen, jopa ystävikseenkin. Heitä tavatessani saatan jäädä heidän seuraansa kerran vuodessa, koska heidän luonteensa on räikeästi erilainen kuin muiden ja he tuottavat vaihtelua tympäisevään samanmallisuuteen, jonka kasvatuksemme, seuraelämämme sovinnaissäännöt, perinnäiset säädyllisyysvaatimuksemme ovat keskuuteemme luoneet. Jos heistä joku ilmestyy johonkin seuraan, niin hän on kuin hiukkanen hapatusta, joka panee kaikki käymistilaan ja palauttaa jokaiselle osan hänen luontaista yksilöisyyttään. Hän ravistelee hereille, panee liikkeelle, pakottaa kiittämään tahi laittamaan; hän ajaa esiin totuuden, tekee kunnon ihmiset tunnettaviksi, paljastaa konnat; silloinpa järkimies kuuntelee, ja pääsee selville siitä, mitä kukin on miehiään.