Hän. Ja miksi minulla nyt ei ole tietoa, mihin mennä illallista saamaan? Eikö juuri siksi, että minulla kerran edes hetken aikaa oli tervettä ihmisjärkeä ja suoruutta.
Minä. Ei toki, vaan siksi, että teillä ei ole sitä ollut aina; te ette ajoissa tuntenut, että täytyi ennen kaikkea luoda itselleen toimeentulo, joka on riippumaton orjamaisuudesta.
Hän. Riippumaton tahi ei, se jonka olen itselleni luonut, on ainakin mukavin.
Minä. Ja vähimmin varma ja vähimmin kunniallinen.
Hän. Mutta enimmin tyhjäntoimittaja-, narri- ja hulttioluonteeni mukainen.
Minä. Sen myönnän.
Hän. Ja kun nyt kerran voin luoda onneni paheilla, jotka ovat minulle luontaisia, jotka olen saanut työttä ja jotka säilytän vaivatta, jotka soveltuvat yhteen kansani tapojen kanssa, jotka ovat suojelijaini mielen mukaisia ja paremmin vastaavat heidän pikku yksityistarpeitaan kuin hyveet, näiden ollessa heille epämukavia ja ikäänkuin syytöksinä aamusta iltaan, niin olisipa ylen omituista, että rupeaisin kiusaamaan itseäni kuin kadotukseen tuomittu sielu, vääntääkseni koko olemukseni sijoiltaan ja tehdäkseni itseni toisenlaiseksi kuin olen, omaksuakseni luonteen, joka on omalleni vieras, ja ominaisuuksia, jotka ovat arvossapidettäviä — myönnän sen, enkä siitä kiistele —, mutta olisivat minulle vaivalloisia hankkia ja elämässä toteuttaa, eivätkä tuottaisi minulle mitään, — ehkäpä pahempaa kuin ei mitään, nimittäin alituista ivaa rikasten taholta, joiden parista minunlaisteni kurjimusten on etsittävä elantonsa. Hyvettä ylistellään, mutta sitä vihataan, sitä kartetaan, sen on jäätävän kylmä; mutta tässä maailmassa täytyy pitää jalkansa lämpiminä; ja sitten se ihan varmaan panisi minut huonolle tuulelle: sillä miksi näkee niin usein, että jumaliset ovat niin tunteettomia, niin ikäviä, niin juroja? Siksi, että he ovat ottaneet suorittaakseen tehtävän, joka ei ole heille luonnollinen; he ovat kiusaantuneet, ja ken itse on kiusaantunut, on myöskin muille kiusaksi. Sellainen ei sovi minulle, eikä minun suosijoilleni; minun täytyy olla iloinen, liukas, hupainen, ilveilevä, hullunkurinen. Hyve vaatii kunnioittamista, ja kunnioittaminen on epämukavaa; hyve vaatii ihailemista, ja ihaileminen ei ole hauskaa. Minä olen tekemisissä ihmisten kanssa, joita vaivaa ikävä, ja minun pitää saada heidät nauramaan. Nythän on niin, että nauramaan saa se, mikä on naurettavaa ja hassunpäiväistä; siis minun täytyy olla naurettava ja hassunpäiväinen. Ja jollei luonto olisi luonut minua sellaiseksi, niin yksinkertaisinta olisi koettaa näyttää siltä. Onneksi minun ei tarvitse teeskennellä; teeskentelijöitä on muutoinkin niin paljon kaikenkarvaisia, puhumattakaan niistä, jotka teeskentelevät itselleen. Tuo ritari de la Morlière[90], joka astelee lakki kallellaan, pää pystyssä, ja luo ohikulkijaan yliolkaisia katseita, — jonka vyöllä heilahtelee pitkä miekka, ja jolla on herjaussana valmiina huulillaan jokaiselle, kellä sellaista ei ole vyöllään; joka näyttää kuin tahtovan haastaa kaksintaisteluun kenen tahansa vastaantulijan, — mitä hän tekee? — Kaiken voitavansa, saadakseen itsensä vakuutetuksi, että hän on urhea mies; mutta hän on kuin onkin pelkuri. Antakaa hänelle nenäpiuvi, ja hän ottaa sen kaikessa hiljaisuudessa vastaan. Jos tahdotte saada hänet pitämään pienempää suuta, niin korottakaa äänenne, näyttäkää hänelle keppiänne tahi potkaiskaa häntä pakaroille. Aivan ällistyneenä huomatessaan itsensä pelkuriksi hän kysyy teiltä, kuka sen teille on sanonut, mistä te sen tiedätte; hän itse ei vielä edellisessä silmänräpäyksessä sitä tiennyt; pitkällinen ja totuttu urheuden apinoiminen oli häikäissyt häneltä silmät; hän oli niin kauan sitä elkeillyt, että viimein uskoi sen tosiasiaksi. — Entäs tuo nainen, joka kurittaa lihaansa, käy vankiloissa ja kaikissa hyväntekeväisyys-kokouksissa, kävelee silmät maahan luotuina, eikä uskaltaisi katsahtaa miestä kasvoihin, aina varuillaan aistiensa viettelystä vastaan? Eikö hänen sydämensä kaikesta tuosta huolimatta ole kuin tulessa? Eikö häneltä pääse huokauksia? Eikö hänen aistillinen luontonsa nouse? Eivätkö himot häntä alituisesti ahdista? Eikö hänen mielikuvituksensa yön aikana loihdi hänen eteensä kohtauksia Kartusiaanien ovenvartijasta, Aretinon[91] kuvailemia asentoja? Miten hänen silloin käy? Mitä hänestä ajattelee hänen kamarineitonsa, noustessaan yöpuvussa vuoteeltaan ja rientäessään avuksi emännälleen, joka näyttää olevan kuoleman kielissä? "Justine hyvä, mene jälleen vuoteeseesi; ei emäntäsi sinua houreissaan kutsunut." — Entäs ystävä Rameau; jos hän jonakin päivänä alkaisi näytellä rikkauden, naisten, herkkuruokien, laiskottelun halveksimista, jos hän rupeaisi esiintymään muka Catona, niin mikä hän olisi? — teeskentelijä. Ei, kyllä Rameaun täytyy olla se mikä hän on, rosvooja, onnellinen rikasten rosvoojain parissa, eikä mikään hyveellä kerskailija tahi edes hyveellinen mieskään, joka syö leipäkannikkansa, yksin tahi ryysymekkojen seurassa. Ja puhuakseni suuni puhtaaksi, teidän onnellisuutenne, muutamain teidän kaltaistenne haaveilijain onnenkäsite ei minua tyydytä ensinkään.
Minä. Huomaan, ystäväiseni, että te ette tiedä mitä se on, ettekä edes kykene sitä oppimaankaan.
Hän. Sitä parempi, hiisi vieköön, sitä parempi! Se tappaisi minut nälkään, ikävään ja ehkä tunnonvaivoihin.
Minä. Niin ollen on ainoa neuvo, minkä voin teille antaa, että kiireimmän kautta palaatte tuohon taloon,[92] josta niin epäviisaasti olette ajattanut itsenne ulos.