Hän. Ja ettäkö teen sen, mitä vastaan teillä ei ole mitään sanottavaa sen varsinaisessa merkityksessä, mutta mikä kuvallisessa merkityksessä on minulle vähän vastenmielistä?
Minä. Sepä kummallista!
Hän. Siinä ei ole mitään kummallista. Voin kyllä olla halpamielinen, mutta vaadin, että se tapahtuu ilman pakotusta. Voin kyllä alentua arvostani… Te nauratte?
Minä. Niin, tuo teidän arvonne se minua naurattaa.
Hän. Kullakin on omansa. Voin kyllä unohtaa omani, mutta omasta vapaasta tahdostani, enkä toisen käskystä. Onko se laitaa, että minulle voidaan sanoa: matele! ja että minun on pakko madella? Se on madon luontainen liikkumistapa, se on myöskin minun; niin kuljemme molemmat, kun meidän annetaan kulkea rauhassa, mutta me teemme tenän, kun meitä poljetaan pyrstölle; minua on poljettu pyrstölle, ja minä teen tenän. Ja teillä ei ole aavistustakaan, mistä sekasotkun pesästä tässä on puhe. Kuvitelkaapa synkkämielinen olento, pää täynnä sairaalloisia luuloja, yönuttu käärittynä kahteen kolmeen kertaan ympärilleen, tyytymätön itseensä ja koko maailmaan, mies jonka tuskin saa hymyilemään, vaikka vääntäisi koko ruumiinsa ja vielä sielunsakin hänen huvikseen nurin; joka katselee kylmäkiskoisesti naamani lystikkäitä virnistelyjä ja ajatusteni vielä lystikkäämpiä kuperkeikkoja, — sillä, meidän kesken sanoen, tuo pater Noël,[93] tuo irvinaamastaan niin kuulu ruma benediktiläismunkki on hovissa saavuttamistaan menestyksistä huolimatta, ja vaikken tahdo kehua itseäni enempää kuin häntäkään, minuun verraten pelkkä puupökkelö. Turhaan saan rehkiä ja kohottaa taidonnäytteeni aina hourujen ylevien suoritusten tasalle; ei mikään auta. Nauraako hän? Eikö hän naura? Niin täytyy minun kysyä itseltäni kesken rimpuilemiseni, ja voittehan ymmärtää, kuinka haitallisesti tuollainen epävarmuus vaikuttaa neroon. Luulosairaani, yömyssy painettuna päähän aina silmiä myöten, on kuin liikkumaton puujumala, jonka leuasta olisi sidottu lanka riippumaan hänen nojatuolinsa alle. Odottaa, että lankaa vedetään, mutta sitä ei vedetäkään; tahi jos sattuu, että leukapieli hiukan avautuu, niin sieltä vain ääntyy mieltänne masentava sana, joka teille ilmaisee, ettei teitä ole huomattu ja että kaikki apinanilveenne ovat menneet hukkaan. Tuo sana on vastaus kysymykseen, jonka teitte hänelle ehkä neljä päivää sitten. Kun se on lausuttu, niin lihaspontimen jännitys laukeaa ja leuka sulkeutuu jälleen.
(Sitten hän rupesi matkimaan tuota miestään. Hän oli istuutunut tuolille, pää liikkumatonna, hattu painettuna päähän aina silmäluomille asti, silmät puoliksi ummessa, käsivarret roikkuen hervottomina, liikuttaen leukaansa kuin ihmiskone ja sanoen: "Niin, te olette oikeassa, neiti, siinä pitää menetellä ovelasti.") — Tuo mokoma, näettekös, se aina sanoo ratkaisevan sanan, se ratkaisee aina ja korkeimpana oikeusasteena, illoin, aamuin, pukeuduttaessa, päivällispöydässä, kahvin ääressä, pelatessa, teatterissa, illallisilla, vuoteessa, ja luulenpa, Jumala paratkoon, rakastajattarensa sylissäkin. Minulla tosin ei ole tilaisuutta kuulla näitä viimeksimainittuja ratkaisuja, mutta olen saakelin lailla kyllästynyt noihin toisiin… Synkkä, salaperäinen ja uhkavarma kuin kohtalo, sellainen on meidän isäntä. — Häntä vastapäätä on tekeytyvän kaino naisolento,[94] joka on jotakin olevinaan, jolle saattaisi sanoa, että hän on soman näköinen, koska hän vielä sitä onkin, vaikka hänellä on kasvoissaan ihottumia siellä täällä, ja vaikka hän on pian yhtä lihava kuin rouva Bouvillon[95]. Pidän kyllä pyylevistä ruumiinmuodoista, kun ne ovat kauniita, mutta liika on myös aina liikaa, ja liike on niin olennaista aineelle. Sitäpaitsi hän on häijympi, ylpeämpi ja typerämpi kuin hanhi. Sitäpaitsi hän luulee olevansa sukkelasanainen. Sitäpaitsi hänelle täytyy vakuuttaa uskovansa, että hän on sukkelampi kuin kukaan muu. Sitäpaitsi hänellä ei ole minkäänlaisia tietoja, ja hänkin esiintyy silti ratkaisevan varmana asioista. Sitäpaitsi täytyy taputtaa käsiään ja jalkojaankin hänen ratkaisuilleen, hypähdellä riemusta ja tyrmistyä ihailusta: "Kuinka tuo on kaunista, hienonhienoa, sattuvasti sanottua, herkästi havaittua, erinomaisesti tunnettua! Mistä ne naiset saavatkaan tuon kaiken? Opiskelematta, pelkän vaiston voimalla, pelkällä luontaisella selvänäköisyydellä! Se on ihan kuin ihme! Ja sanottakoon meille sitten, että kokemus, opinnot, ajatuskyky, kasvatus vaikuttavat jotakin asiaan!…" Ynnä muita tuollaisia tuhmuuksia. Täytyy itkeä ilosta, kymmenesti päivässä kumartua, toinen polvi notkistettuna edessäpäin, toinen sääri laahaten takanapäin, käsivarret ojennettuina tuota jumalatarta kohti; täytyy lukea hänen toivomuksiaan hänen silmistään, hellittämättä tarkata hänen huuliaan, odottaa hänen käskyään ja lähteä kiitämään kuin salama. Kukapa tahtoo alistua näyttelemään mokomaa osaa muu kuin joku viheliäinen, joka saa siitä pari kolme kertaa viikossa millä vaimentaa vatsansa tuskallisia vaatimuksia? Mitä ajatella muista, sellaisista kuin Palissot, Fréron, Poinsinet, Baculard[96], jotka eivät kärsi puutetta, ja joiden halpamaisuuksia ei voi puolustaa kiusaantuneen vatsan kurinalla.
Minä. En ikinä olisi uskonut teitä niin tiukaksi vaatimuksissanne.
Hän. Sellainen en olekaan. Alussa näin, kuinka toiset menettelivät, ja tein niinkuin hekin, vieläpä vähän paremminkin, sillä olen arkailemattomampi ja häpeämättömämpi, parempi näyttelijä, nälkiintyneempi ja voimakkaammilla keuhkoilla varustettu. Polveudun ilmeisesti suoraan kuulusta Stentorista.[97]
(Ja antaakseen minulle oikean käsityksen tuon elimensä voimasta alkoi hän yskiä niin hurjan kovaa, että kahvilan ikkunat tärisivät, ja shakinpelaajien huomio hetkeksi kääntyi pois heidän pelistään.)
Minä. Mutta mihin tuo taito kelpaa?