Hän. Ettekö sitä arvaa?
Minä. En, olen vähän huono hoksaamaan.
Hän. Otaksukaapa, että väittely on käymässä ja voitto epävarmana. Minä nousen, ja pannen ukkoseni jyrisemään sanon: "Se on niinkuin neiti väittää… Juuri niin pitää asiaa arvostella! Paremmin eivät siitä suoriutuisi meidän kaunosielumme vaikka sadasti koettaisivat. Se on nerokkaasti sanottu." Mutta ei pidä ilmaista hyväksymistään aina samalla tavalla; se olisi yksitoikkoista, näyttäisi teeskentelyltä ja osoittaisi kömpelyyttä. Sitä ei voi välttää muutoin kuin arvostelukyvyllä ja kekseliäisyydellä; täytyy osata valmistaa ja sovittaa oikeaan paikkaan jymeämmät ja ratkaisevat sävelensä, käyttää tilaisuutta ja otollista hetkeä. Kun esimerkiksi mielipiteet ovat menneet hajalle, kun väittely on kiihtynyt äärimmäisen kiivaaksi, kun ei enää kuulla toisiaan, kun kaikki puhuvat yhtaikaa, silloin pitää olla asettuneena taistelutantereesta etäisimpään huoneen kolkkaan, ja valmistettuaan äkillistä äänenpurkaustaan pitkällä vaitiololla sitten äkkiä iskeä kuin pommi keskelle riiteleviä; siinä taidossa ei ole toista semmoista mestaria kuin minä. Mutta päinvastaisessa menettelyssä vasta olen hämmästyttävän etevä: minulla on hienoja äänenvivahduksia ja niihin kuuluvia hymyilyjä, loppumaton sarja erilaisia hyväksyviä kasvojen eleitä; nenä, suu, otsa, silmät pääsevät niissä vaikuttamaan; minulla on ihmeen norjat nivuset, verraton tapa vääntää selkärankaani, kohautella tahi painaa alas olkapäitäni, ojentaa sormiani, taivuttaa päätäni, sulkea silmäni ja näyttää niin hämmästyneeltä kuin olisin kuullut enkelin tahi Jumalan äänen taivaasta; sekös vasta vaikuttaa imartelevasti. En tiedä, voitteko oikein oivaltaa tämän viimeksi mainitsemani asenteen koko tehokkuutta; en ole sitä itse keksinyt, mutta olen voittamaton mestari sen käyttämisessä. Katsokaahan, katsokaahan!
Minä. Se on tosiaankin ainokaista laatuaan.
Hän. Luuletteko, että on olemassa sitä vähänkään itserakasta naisenmieltä, joka voisi sitä vastustaa.
Minä. En; täytyy myöntää, että olette kehittänyt narriuden ja itsehalventamisen taidon niin pitkälle kuin suinkin on mahdollista.
Hän. Turha on heidän yrittääkään, joka sorkan; niin pitkälle he eivät ikinä pääse; parhaasta heidän joukossaan, Palissotista, esimerkiksi ei ikinä tule enempää kuin hyvä oppilas. Mutta jos tämä rooli ensi alussa huvittaakin, ja jos tunteekin jonkinmoista nautintoa, halveksiessaan sydämessään niitten typeryyttä, joita sillä hurmaa, niin ajan oloon se ei enää tunnu hauskalta, ja sitten, tehtyään jonkin määrän keksintöjä, huomaa, että on pakko toistaa omiaan; älyllä ja taidolla on rajansa; ainoastaan Jumalalle ja muutamille harvinaisille neroille aukeaa ura yhä laajemmaksi, kuta kauemmas he sitä kulkevat. Sellainen nero on ehkä Bouret;[98] häneltä on olemassa piirteitä, jotka panevat minut, niin, minutkin, ihailemaan häntä mitä suurimmassa määrässä. Pikku koira, onnellisuuden kirja, soihdut Versaillesin tiellä ovat sitä laatua, että ne minua masentavat ja nöyryyttävät; ne voisivat viedä minulta halun koko ammattiin.
Minä. Mitä tarkoitatte tuolla pikku koirallanne?
Hän. Mitäs miehiä te oikein olette? Kuinka? Todellako? Ettekö tiedä, kuinka tuo harvinainen mies menetteli vieroittaakseen itsestään ja suostutellakseen herra oikeusministeriin pikku koiran, jota tämän teki mieli?
Minä. Sitä en tiedä, tunnustan sen.