Hän. Sitä parempi. Se on kauneimpia keksintöjä mitä on tehty; koko Eurooppa on ollut siitä ihmeissään, eikä ole sitä hovimiestä, jota se ei olisi saattanut kateelliseksi. Teiltähän ei myöskään puutu älyn terävyyttä; katsokaammepa, miten te hänenä olisitte menetellyt. Ajatelkaa, että koira piti Bouretista; ajatelkaa, että ministerin omituinen puku peloitti tuota pikku eläintä; ajatelkaa, että Bouretilla oli vain viikon päivät aikaa voittaakseen vaikeudet. Täytyy tuntea tehtävän kaikki edellytykset, oikein oivaltaakseen ratkaisun ansiot. No siis?
Minä. No niin, minun täytyy myöntää, että sillä alalla helpoimmatkin tehtävät panevat minut ymmälle.
Hän. Kuulkaahan (sanoi hän minulle, lyöden minua kepeästi olkapäälle, hän näet on tuttavallinen käytökseltään), kuulkaa ja ihmetelkää. Hän teettää itselleen ministerin kasvojen näköisen naamarin, lainaa eräältä kamaripalvelijalta tuon avaran ministeriviitan, peittää kasvonsa naamarilla, vetää ylleen viitan, ja kutsuu koiraansa; hän hyväilee sitä ja antaa sille rinkilää; sitten yhtäkkiä ulkoasun vaihdos, ja koiraa ei enää kutsukaan oikeusministeri, vaan Bouret, joka sitä ruoskii. Kun tätä harjoitusta on jatkettu parin kolmen päivän verran aamusta iltaan, osaa koira karttaa finanssimies Bouretia ja juosta oikeusministeri Bouretin luo. Mutta minulta menee tässä hyvät humalat hukkaan; te olette maallikko, jolle ei kannata antaa tietoja ympärillänne tapahtuvista ihmeistä.
Minä. Oli miten oli, vielä juttu siitä kirjasta ja niistä soihduista, olkaa hyvä.
Hän. Ei, ei! Kysykää vaikka katukiviltä, niin ne tietävät tuollaiset asiat teille kertoa, ja käyttäkää hyväksenne sattumaa, joka vei meidät yhteen, saadaksenne tietää sellaista, jota ei tiedä kukaan muu kuin minä.
Minä. Oikeassa olette.
Hän. Meneppäs ja lainaa viitta ja valetukka — olin unohtanut mainita ministerin valetukan — ja teetäppäs itsellesi hänen näköisensä naamari! Varsinkin tuo naamari aivan huimaa päätäni. Niinpä sitä miestä pidetäänkin mitä suurimmassa kunniassa, niinpä hän onkin miljoonain omistaja. On Pyhän Ludvigin ritareita, joilla ei ole leipää; mutta kukapa käskeekin heitä tavoittelemaan sitä ritarimerkkiä selkänsä taittamisen uhalla; mikseivät antaudu vaarattomaan ammattiin, josta aina saa palkkansa? Sitä nyt sitten sanotaan muka suuren päämaalin tavoittelemiseksi. Nuo esikuvat ovat mieltä masentavia; on sääli omaa itseään ja ikävä olla. Naamari! Naamari! Antaisin sormen kädestäni, jos vain olisin keksinyt naamarin.
Minä. Mutta ettekö tuolla innostuksellanne kaikkeen, mikä on ovelaa, ja tuolla teille ominaisella neron näppäryydellä ole mitään keksinyt?
Hän. Anteeksi! Tuota selän ihailevaa asentoa, esimerkiksi, katson omakseni, vaikka kadehtijat ehkä voivat sitä minulta riidellä. Uskon kyllä, että sitä on ennenkin käytetty, mutta kuka on huomannut, kuinka mukava se oli, kun tahtoi pitää pilkkanaan sitä nenäkästä viisastelijaa, jota oli ihailevinaan? Minulla on enemmän kuin sata keinoa, millä panna alulle nuoren tytön vietteleminen hänen äitinsä läsnäollessa, tämän sitä huomaamatta, ja vieläpä saada tämä juoneeni osalliseksi. Tuskin olin antautunut tälle uralle, niin jo halveksin kaikkia tavallisia tapoja pujahduttaa perille lemmenkirje; minulla on sen seitsemän keinoa laittaakseni niin, että se minulta otetaan, ja uskallanpa kehua, että noiden keinojen joukossa on uusiakin. Olen erityisen taitava rohkaisemaan arastelevaa nuorta miestä; olen saanut onnistumaan sellaisiakin, joilla ei ollut älykkyyttä eikä edullista ulkomuotoa. Jos se kaikki olisi kirjoitettuna, niin luulenpa, että minulla myönnettäisiin olevan jonkun verran neroa.
Minä. Se tuottaisi teille erikoista kunniaa.