Hän. Sitä en epäile.
Minä. Teinä panisin tuon kaiken paperille. Olisi vahinko, että se joutuisi hukkaan.
Hän. Totta kyllä, mutta ette aavista, kuinka vähän arvoa annan metodille ja opetuksille. Ken tarvitsee kaavakirjaa, se ei koskaan mene pitkälle. Nerot lukevat vähän, toimivat paljon ja kehittyvät omin neuvoin. Katsokaa Caesaria, Turennea[99], Vaubania[100], markiisitar de Tenciniä[101], hänen veljeään kardinaalia[102] ja tämän sihteeriä, abbé Trubletia.[103] Entäs Bouret? Kuka on opettanut Bouretia? Ei kukaan; luonto se tuollaiset harvinaiset miehet luopi. Luuletteko, että tuota juttua koirasta ja naamarista on missään kirjoitettuna?
Minä. Mutta joutohetkinänne, kun tyhjän vatsanne tuska tahi ylen täyden vatsanne vaivat eivät salli teidän nukkua?
Hän. Pitääpä ajatella asiaa. On parempi kirjoittaa jotakin suurenmoista kuin toimitella jotakin vähäpätöistä. Silloin mieli ylenee, mielikuvitus lämpenee, kiihtyy ja avartuu, kun se sitävastoin supistuu kokoon kummastellessa — pikku Husin seurassa — kättentaputuksia, joita typerä yleisö itsepintaisesti tuhlaa keimailevalle neiti Dangevillelle:[104] tämän näytteleminenhän on niin lennotonta, hän kävelee näyttämöllä melkein kokoon kumartuneena, teeskennellen katselee alati silmiin sitä, jolle hän puhuu, ja on näyttelevinään salaperäisesti, pitää itse omia irveitään hienoutena ja tepsutustaan viehkeytenä; tahi onton mahtipontiselle neiti Claironille, joka on niin sanomattoman laiha, tekeytyvä, epäluonteva ja juhlallisen jäykkä. Tylsäntyperä permantoyleisö taputtaa heille käsiään, niin että seinät tärisevät, eikä huomaa, että me olemme kuin kimppu viehättäviä piirteitä, — totta kyllä, että kimppu pyrkii vähän turpoamaan, mutta mitäpä siitä? — että meillä on mitä hienoin hipiä, mitä kauneimmat silmät, mitä sievin suu; vähän sydäntä, se on totta; käynti, joka ei ole kepeä, mutta ei myöskään niin kömpelö kuin sanotaan. Mitä sen sijaan tunteeseen tulee, niin ei ole noista näyttelijättäristä ainoatakaan, josta emme veisi voittoa.
Minä. Mitä tarkoitatte tuolla kaikella? Onko se ivaa, vai täyttä totta?
Hän. Paha vain, että se pahuksen tunne on kokonaan sulkeutuneena sisään, ja ettei siitä pääse vilahdustakaan pilkistämään ulos; mutta minä, joka teille puhun, minä tiedän, ja tiedän varmaan, että hänellä sitä on. Jollei se olekaan juuri sitä, niin se on jotakin sinne päin. Onpa soma nähdä, kuinka kohtelemme palvelijoita, kun satumme olemaan pahalla päällä, miten kamarineidot saavat korvilleen, miten me aimo potkuilla opetamme oman kullankin, jos hän vain hiukankin horjahtaa siitä kunnioituksesta, joka meille on tuleva. Hän on pikku paholainen, sanon minä, täynnä tunnetta ja oman arvon tuntoa… Mutta mitäs nyt? Te olette aivan ymmällä, eikö niin?
Minä. Myönnän, etten osaa saada selville, ovatko sananne suoraa puhetta, vai häijyyksiäkö laskettelette. Minä olen yksinkertainen mies. Tehkää hyvin ja käyttäkää minun kanssani suorasukaisempaa kieltä ja jättäkää pois taitonne…
Hän. Tuo, se on sitä mitä me haastelemme pikku Husille neiti Dangevillestä ja neiti Claironista, joukossa siellä täällä joku sana, joka on teille vihjaukseksi. Pitäkää minua, jos tahdotte, hulttiona, mutta älkää tyhmyrinä; ja vain typerä tahi mielettömästi rakastunut mies saattaisi tosissaan ladella niin paljon asiatonta roskaa.
Minä. Mutta kuinka voi saada sellaisia puhutuksi.