Hän. Se ei käy yhdellä kertaa, mutta vähitellen siihen pääsee, lngenii largitur venter.[105]
Minä. Täytyy olla hirvittävä nälkä pakottamassa.
Hän. Ehkä. Mutta niin räikeiltä kuin ne teistä tuntuvatkin, niin olkaa varma siitä, että ne, joille ne sanotaan, ovat tottuneempia niitä kuulemaan, kuin me niitä laskettelemaan.
Minä. Onko joukossanne ketään, joka rohkenee olla yhtä mieltä kanssanne?
Hän. Mitä? Ketäänkö? Sehän on koko seurapiirin ajatustapaa ja kieltä.
Minä. Ne teistä, jotka eivät ole suuria heittiöitä, lienevät suuria tyhmyreitä.
Hän. Tyhmyreitä, niinkö? Vakuutan teille, ettei niitä ole kuin yksi, nimittäin se, joka meitä kestitsee, jotta me häntä pitäisimme narrinamme.
Minä. Mutta kuinka kukaan saattaa antaa pimittää itseään niin törkeästi? Sillä eihän tietysti ole epäilystäkään siitä, että neiti Dangeville ja neiti Clairon ovat etevämpiä taiteilijalahjoiltaan.
Hän. Ihminen ahmii täysin siemauksin valhetta, joka häntä imartelee, ja juo pisara pisaralta totuutta, joka on hänelle katkeraa. Ja sitten me näytämme niin vakuutetuilta, niin vilpittömiltä.
Minä. Mutta olette kai toki edes kerran rikkonut taiteenne periaatteita ja erehtynyt päästämään huuliltanne muutamia noita katkeria, loukkaavia totuuksia; sillä vaikka näyttelettekin kurjaa, halpamaista, viheliäistä, inhoittavaa osaa, niin luulen, että sielunne kuitenkin pohjaltaan on herkkätuntoinen.