Hän. Minunko? Ei ensinkään. Hitto minut periköön, jos tiedän, millainen oikeastaan olen! Ylimalkaan olen henkisessä suhteessa pyöreä kuin pallo, ja luonteeltani rento kuin pajun vitsa. En koskaan vilpillinen, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpitön, en koskaan vilpitön, jos vain on hiukankin etuni mukaista olla vilpillinen. Sanon asiat miten sattuu; jos järkevästi, niin sitä parempi; jos sopimattomasti, niin kukapa siitä välittäisi? Puhun kursailematta suuni puhtaaksi. En ole eläissäni ajatellut, en ennen kuin puhuin, en puhuessani, enkä puhuttuani. Niinpä en loukkaakaan ketään.
Minä. Mutta sattuihan se teille kuitenkin noiden kelpo ihmisten kanssa, joiden talossa elitte, ja jotka olivat niin hyviä teitä kohtaan.
Hän. Minkäs sille mahtaa? Se on onnettomuus, tuollainen kovan onnen hetki, jollaisia elämässä sattuu; ei ole pysyväistä onnea; minun oli liian hyvä olla, sitä ei voinut jatkua. Meitä on, kuten tiedätte, perin lukuisa ja mitä parhaiten valikoitu seura. Se on ihmisystävyyden koulu, antiikkisen kestiystävyyden uusiintuma. Kaikki kumoon menneet runoilijat me nostamme luoksemme; saimme Palissotin sitten kun Zarès[106] oli mennyt penkin alle, Bretin[107] hänen Väärän jalomielisensä kärsittyä haaksirikon — kaikki haukutut soittotaiteilijat, kaikki kirjailijat, joiden tuotteita ei lueta, kaikki vihellyksin vastaanotetut näyttelijättäret, kaikki pilkkanaurun alaisiksi joutuneet näyttelijät; siinä heitä on liuta köyhyyttään häpeäviä olentoja, noloja kuokkavieraita, joiden etunenässä minun on kunnia olla arkailevan joukon urheana johtajana. Minä heitä kehoittelen syömään, kun he ensi kerran tulevat, minä heille pyydän juotavaa. Vieväthän he niin vähän tilaa! Toiset ovat ryysyisiä nuoria miehiä, jotka eivät tiedä, mihin ryhtyä, mutta joilla on edullinen ulkomuoto; toiset roistoja, jotka liehittelevät ja uinuttelevat isäntää, hyväilläkseen hänen jäljiltään emäntää. Me näytämme iloisilta, mutta itse asiassa meillä on myrtynyt mieli ja vankka ruokahalu. Sudet eivät ole nälkäisempiä, tiikerit eivät ole julmempia. Me syödä ahmimme kuin sudet silloin kun maa on kauan ollut lumen peitossa, me raatelemme kuin tiikerit kaikkia, joille onnetar suo menestystä. Joskus Bertinin, Montsaugen[108] ja Villemorinin roikat yhtyvät; silloinpa vasta syntyy oiva rähinä eläintarhassa. Mokomaa pahantuulisten, katkeroittuneiden, tuhoavien ja raivostuneiden petojen paljoutta ei ole konsaan nähty. Ei muuta kuule kuin nimet Buffon, Duclos, Montesquieu, Rousseau, Voltaire, d'Alembert, Diderot. Ja Herra tietää, mitä lisänimityksiä niihin liitetään! Kukaan ei siellä pääse nerokkaan kirjoihin, ellei ole yhtä typerä kuin me. Siellä se laadittiin Filosofit-näytelmän[109] suunnitelma; kirjainkaupustelijan kohtauksen olen minä itse siihen kirjoittanut "Ämmäin teologian"[110] mukaan. Teitä ei siinä säästetä enempää kuin ketään muutakaan.
Minä. Sitä parempi! Ehkä minulle osoitetaan enemmän kunniaa kuin ansaitsen. Olisihan minulle nöyryyttävää, jos niille, jotka puhuvat pahaa niin monista taitavista ja kelpo miehistä, pistäisi päähän puhua hyvää minusta.
Hän. Meitä on monta, ja jokaisen täytyy antaa avustuksensa seuran huvittamiseksi. Kun suuret eläimet on uhrattu, niin tulee toisten vuoro.
Minä. Herjata tiedettä ja hyvettä elättääkseen itsensä, se on koko kallista leipää se!
Hän. Johan sen teille sanoin, me emme merkitse mitään. Me herjaamme kaikkia ihmisiä, mutta kukaan ei sitä pane pahakseen. Joskus on joukossamme tuo kömpelö abbé d'Olivet, tuo paksu abbé le Blanc,[111] tuo tekopyhimys Batteux.[112] Tuo paksu abbé on häijynilkinen vain ennen päivällistä. Juotuaan kahvinsa hän heittäytyy nojatuoliin, jalat uunin laattaa vastaan, ja nukahtaa kuin vanha papukaija orrelleen. Jos hälinä äityy kovin kiivaaksi, hän haukottelee, oikoo käsivarsiaan, hieroo silmiään ja sanoo: "No mitä nyt, mitä nyt?" "Puhe on siitä, onko Piron[113] suurempi älyniekka kuin Voltaire." "Älkäämme käsittäkö toisiamme väärin: sanoittehan älyniekka? Eihän ole puhe aistikkuudesta? Sillä mitä aistikkuuteen tulee, niin teidän Pironillanne ei ole siitä aavistustakaan." "Eikö aavistustakaan?" "Ei…" Ja niinpä hän sitten on saanut meidät kiedotuksi laajaan keskusteluun aistikkuudesta. Silloin isäntä viittaa kädellään, että häntä on kuunneltava, sillä ennen kaikkea on juuri aistikkuus hänen keppihevosensa: "Aistikkuus", sanoo hän, "aistikkuus on jotakin…" En toden totta tiedä mitä hän sanoi sen olevan, eikä hän sitä tiedä itsekään, — Joskus on seurassamme ystävä Robbé. Hän latelee meille hauskutukseksi rivonsekaisia juttujaan, kouristustautisten ihmetöitä, jotka hän on omin silmin nähnyt, ja muutamia lauluja runoelmastaan, jossa hän käsittelee aiheita, jonka hän tuntee perinpohjin.[114] Inhoan hänen runojaan, mutta kuuntelen kernaasti, kun hän lausuu; hän on aivan pirun riivaaman näköinen. Kaikki huutavat hänen ympärillään: "Kas sitä saattaa sanoa runoilijaksi!…" Meidän kesken sanoen tuo runous ei ole muuta kuin kaikenlaisten tolkuttomien äänteiden sekamelskaa, Baabelin tornin asukasten raakamaista mongerrusta. — Joukkoomme tulee joskus myöskin eräs hölmöläinen, joka on nolon ja tuhman näköinen, mutta älykäs kuin pahus ja ovelampi kuin vanha apina. Hän on noita olentoja, jotka houkuttelevat pilkantekoon ja nenäkkyyksiin, — heidät Jumala loi ojennukseksi sellaisille ihmisille, jotka arvostelevat ulkomuodon mukaan ja joille heidän peilinsä olisi pitänyt opettaa, että on yhtä helppoa olla älykäs mies ja typerän näköinen, kuin olla tyhmyri ja kuitenkin älykkään näköinen naamaltaan. Hyvin tavallista kataluutta on hyvänsävyisen miehen uhraaminen toisten huvikkeeksi; tuon kimppuun sitten alati muistetaan käydä; se on ansa, jonka viritämme uusille tulokkaille, ja tuskin olen nähnyt heistä ainoatakaan, joka ei siihen menisi.
(Joskus tuon narrin ihmisistä ja luonteista tekemien havaintojen sattuvaisuus minua hämmästytti, ja ilmaisin sen hänelle.) Se tulee siitä, — vastasi hän minulle, — että huonosta seurasta samoin kuin irstailevasta elämästäkin saa hyötynsä; menettää viattomuutensa, mutta korvaukseksi siitä vahingosta menettää myöskin ennakkoluulonsa; pahojen seurassa, missä pahe näyttäytyy naamioimattomana, oppii heidät tuntemaan; ja sitten olen vähän lueskellut.
Minä. Mitä olette lukenut?
Hän. Olen lukenut ja luen yhäti uudelleen Theophrastosta,[115]
Labruyèreä[116] ja Molièreä.