Minä. Niinpä saittekin ruuan, yösijan, täyden vaatetuksen, nutut ja housut, jalkineet ja pistolin palkkaa kuussa.
Hän. Sehän se oli hyvä puoli, ansiopuoli; mutta rasituksista, niistä ette hiisku sanaakaan. Ensinnäkin, jos kuului huhuja uudesta teatterikappaleesta, niin täytyi, olipa ilma millainen tahansa, nuuskia kaikki Pariisin ullakot, kunnes olin löytänyt sen tekijän, hankkinut teoksen luettavakseni ja osavasti antanut salavihjauksen, että siinä oli eräs osa, jonka verrattomalla tavalla esittäisi eräs tuttavistani.
— Kuka sitten, jos saan luvan kysyä?
— Kukako? Sepä kysymys! Hän on itse sulous, sirous ja hienous.
— Tarkoitatteko neiti Dangevilleä? Tunnetteko ehkä hänet?
— Kyllä, vähän, mutta hän se ei ole.
— Kukas sitten? — (Mainitsin aivan hiljaa nimen.) Hänkö?
— Niin, hän, — toistin hiukan häpeissäni, sillä joskus olen vähän kaino. Ja kelpasipa nähdä, kuinka tuon nimen lausuessani runoilijan naama venyi pitkäksi, ja toisin kerroin, kuinka minulle naurettiin vasten naamaa. Kuitenkin täytyi minun tuoda mies, tahtoen tahi tahtomattaan, mukanani päivälliselle, ja hän, peläten itsensä sitomista, pani vastaan, kiitteli. Kelpasipa nähdä, kuinka minua kohdeltiin, kun välittäjäntoimeni ei minulle onnistunut! Silloin olin tolvana, tyhmyri, kollo; en kelvannut mihinkään, en ansainnut sitä lasillista vettä, joka minulle annettiin juoda. Vielä pahempi oli, kun neiti näytteli, ja kun kesken yleisön pilkkanaurujen, yleisön, joka arvostelee oikein, sanottakoon siitä mitä tahansa, täytyi yksin taputtaa käsiäni, vetää kaikkien katseet puoleeni, joskus kääntää vihellykset näyttelijättärestä itseeni ja kuulla vieressäni kuiskailtavan: "Se on joku hänen rakastajansa valepukuinen kätyri. Eikö tuo roisto aio lakata meluamasta?…" Ei kukaan tiedä, mikä sellaiseen saattaa pakottaa; luullaan, että se on typeryys, kun se todellisuudessa on sellainen vaikutin, joka tekee kaikki anteeksiannettavaksi.
Minä. Vieläpä yhteiskunnan lakien rikkomisenkin.
Hän. Lopulta minut kuitenkin tunnettiin, ja sanottiin: "Ahaa! se on Rameau." Keino, johon tavallisesti turvauduin, oli se, että lausuin muutaman ivallisen sanan pelastaakseni naurettavuudesta yksinäiset kättentaputukseni, jotka muka oli käsitetty väärin. Myöntäkää, että tarvitaan voimakas harrastus noin uhmatakseen koko yleisöä, ja että jokainen tuollainen vastenmielinen urakka oli enemmän kuin pikku kolikon arvoinen.