Minua otetaan kädestä kiinni, minut vedetään abbé'n nojatuolia kohti; levitän käsivarteni, katselen abbé'ta jonkinlaisella ihailulla, sillä kukapa on koskaan pyytänyt abbé'lta anteeksi? "Abbé", sanon hänelle, "abbé, tämä kaikki on hyvin naurettavaa, eikö totta?" Ja sitten rupean nauramaan, ja abbé myöskin. Siltä taholta olin siis saanut anteeksi, mutta täytyi kääntyä puhumaan toiselle, ja mitä minun oli hänelle sanottava, se oli kokonaan toinen kysymys. En enää oikein muista, kuinka sommittelin anteeksipyyntöni hänelle:
— Hyvä herra, tässä on tämä narri.
— Hän on minua jo liiankin kauan kiusannut; en tahdo enää kuulla hänestä puhuttavan.
— Hän on pahoillaan.
— Niin, olen kovin pahoillani.[122]
— Moista ei tule hänelle enää toistamiseen tapahtumaan.
— Ennen kuin taas joudun tekemisiin moisen hulttion kanssa.
En tiedä, oliko hän noina päivinä sillä tuulella, jolloin neiti pelkää lähestyä häntä eikä uskalla koskea häntä muuten kuin samettisormikkaillaan, vai eikö hän oikein kuullut mitä sanoin, vai sanoinko huonosti sanottavani, mutta asiani vain entisestään paheni. Mitä hittoa, eikö hän tunne minua; eikö hän tiedä, että olen niinkuin lapset, ja että on tilanteita, joissa lasken kaikki alleni? Ja sitten, luulenpa, Jumala armahtakoon, etten saisi hetkenkään lepoa. Teräksinenkin tanssinukke kuluu pilalle, jos sen nauhaa ny'itään aamusta iltaan ja illasta aamuun. Minun tulee heitä huvittaa, se on ehtona, mutta täytyyhän minun itsenikin joskus pitää vähän hauskaa. Kesken näiden selkkausten pisti päähäni kamala ajatus, ajatus, joka herätti minussa ynseyttä, ajatus, joka teki minut uskaliaaksi ja röyhkeäksi, se nimittäin, että ilman minua ei voitu tulla toimeen, että olin perin tärkeä henkilö.
Minä. Niin, uskon kyllä, että teistä oli heillä sangen paljon hyötyä, mutta heistä teillä vieläkin enemmän. Te ette löydä milloin tahdotte toista niin hyvää taloa, mutta jos heiltä yksi narri menee hukkaan, niin saavat he sata sijalle.
Hän. Sata minun veroistani narria, herra filosofi! Niitä ei kasva niinkään joka oksalla. Niin, kehnoja narreja, kyllä. Sukkeluuksiin nähden ollaan vaativampia kuin kykyihin ja hyveeseen nähden. Minä olen harvinainen laatuani, niin, hyvin harvinainen. Nyt, kun ei heillä enää ole minua, miten heidän käy? Heidän on sikamaisen ikävä. Minulla on ehtymätön varasto viisasteluja. Joka hetki laskettelin kompia, jotka panivat heidät nauramaan vesissä silmin. Minä olin heille kokonaisen hulluinhuoneen veroinen.