— Neuvon teitä niin tekemään…
Päivällinen syötiin. Minä en päästänyt suupalastakaan hukkaan. Syötyäni vankasti ja juotuani kelpolailla (sillä kävipä loppujen lopuksi niin tahi näin, vatsa on sellainen herra, jota vastaan en koskaan ole murjotellut), tein päätökseni ja valmistauduin lähtemään. Olinhan antanut sanani niin monen kuullen, että tietysti täytyi se pitää. Hiiviskelin hyvän aikaa huoneissa, etsien keppiäni ja lakkiani kaikkialta missä ne eivät olleet, ja odottaen yhä, että isäntä syytäisi suustaan uuden solvaussanojen sarjan, että joku tulisi väliin, ja että me lopulta sopisimme, oikein aikalailla suututtuamme. Kiertelin ja kaartelin, sillä eihän minulla mitään kaunaa mielessä ollut, mutta isäntä, synkempänä ja uhkaavampana kuin Homeeron Apollo sinkautellessaan nuoliaan kreikkalaisten sotajoukkoon, käveli pitkin ja poikki, myssy kahta syvemmälle kuin tavallisesti päähän painettuna, nyrkki leuan alla puserrettuna. Neiti lähestyy minua:
— Mutta, neitiseni, mitä tavatonta on nyt sitten tapahtunut? Olenko tänään ollut toisenlainen kuin tavallisesti?
(Isäntä:) — Tahdon, että hän menee ulos.
(Rameau isännälle:) — Kyllä menen. — (Neiti Husille:) En minä ole häntä loukannut.
(Neiti H. R:lle:) — Anteeksi, kutsutaan vieraaksi herra abbé ja…
(R. neiti H:lle:) — Hän itse on tehnyt väärin itseään kohtaan kutsuessaan abbé'n, ottaessaan taloonsa minut ja minun mukanani niin monta minunlaistani tolvanaa.
(Neiti H.:) — Kas niin, pikku Rameau, täytyy pyytää anteeksi herra abbé'lta.
— Mitäpä minä hänen anteeksiannollaan?
— Kas niin, tuo kaikki kyllä asettuu…