Minä. Suurten henkilöiden historia on aina kiinnittänyt mieltäni.
Hän. Sen kyllä uskon. Tämä eli erään tuollaisen hyvän ja rehellisen Abrahamin jälkeläisen talossa, jollaisia uskovaisten isälle luvattiin lukuisia kuin taivaan tähdet.
Minä. Juutalaisenko?
Hän. Salaisen juutalaisen. Hän oli ensin ovelasti osannut herättää sääliä, sitten saanut nauttia hyväntahtoisuutta ja vihdoin voittanut mitä täydellisimmän luottamuksen. Sellainenhan näette on aina asian meno; me luotamme hyviin töihimme siinä määrin, että harvoin kätkemme salaisuutemme siltä, jolle olemme tehneet oikein paljon hyvää; kuinka silloin olisi mahdollista, ettei olisi kiittämättömiä ihmisiä, kun me johdatamme ihmisen kiusaukseen olla kiittämätön rankaisematta? Tätä oikeata ajatusta meidän juutalaisemme ei tullut ajatelleeksi. Hän ilmaisi siis uskonpetturille, ettei hän voinut hyvällä omallatunnolla syödä sianlihaa. Saattepa nähdä, miten kekseliäs mies osasi käyttää hyväkseen tätä tunnustusta. Kului muutamia kuukausia, joiden kestäessä uskonpetturimme oli kahta palvelusintoisempi kuin ennen. Kun hän luuli saaneensa juutalaisemme palveluksillaan oikein liikutetuksi, oikein kiedotuksi, oikein vakuutetuksi siitä, ettei hänellä kaikissa Israelin heimoissa ollut parempaa ystävää… Ihmetelkää tuon miehen varovaisuutta! Hän ei pidä kiirettä, hän antaa hedelmän kypsyä, ennenkuin ravistaa oksaa: liika into saattoi ajaa suunnitelman karille. Niinhän tavallisesti luonteen suuruus on tuloksena usean vastakkaisen ominaisuuden luonnollisesta tasapainosta.
Minä. Noh! Jättäkäähän sikseen nuo mietelmänne ja jatkakaa kertomustanne.
Hän. Se ei käy laatuun. On päiviä, jolloin minun täytyy mietiskellä; se on tauti, jonka täytyy antaa mennä omaa menoaan. Mihin kohtaan nyt jäinkään?
Minä. Hartaaseen ystävyyteen, joka oli vakaantunut juutalaisen ja uskonpetturin kesken.
Hän. Niin, hedelmä oli siis kypsä… Mutta tehän ette kuuntele minua!
Mitä mietiskelette?
Minä. Mietin teidän äänenne erilaisuutta. Se on milloin korkealla, milloin matalalla.
Hän. Voiko paheellisen ihmisen ääni olla aina yhtäläinen?… Eräänä iltana hän tulee hyvän ystävänsä luo pelästyneen näköisenä, änkytellen katkonaisia lauseita, kasvot kalman kalpeina, kaikki jäsenet vavisten.