(Sitten hän alkoi hymyillä, jäljitellä ihailevaa, pyytävää, palvelusintoista ihmistä; hänellä on oikea jalka edessä, vasen takanapäin, selkä kumarassa, pää pystyssä, katse kuin kiinnitettynä toisiin silmiin, suu auki, käsivarret ojennettuina jotakin esinettä kohti; hän odottaa käskyä, saa sen, lähtee kuin nuoli, palaa, se on suoritettu, hän tekee siitä selkoa, hän pitää silmällä kaikkea; hän nostaa maasta mitä on pudonnut, asettelee päänalusta paikoilleen tahi jakkaraa jonkun jalkain alle; hän pitelee teevatia, siirtää lähemmäksi tuolia, avaa oven, sulkee ikkunan, vetää uutimet eteen, hän tarkkaa isäntää ja emäntää, hän on liikkumatonna, käsivarret riipuksissa, sääret suorina rinnakkain, hän kuuntelee, koettaa lukea kasvoista ja sanoo:) Siinä se nyt on minun elenäytelmäni, jokseenkin sama kuin imartelijain, hoviherrain, lakeijain ja kerjäläisten.
(Tuon miehen hupsutukset, abbé Galiani'n[181] kertomukset, Rabelaisin liioittelut ovat joskus saaneet minut vaipumaan syviin mietteisiin. Noista kolmesta varastosta olen hankkinut itselleni naurettavan näköisiä naamioita; jotka asetan mitä vakavimpien henkilöiden kasvoille, ja näen ylhäisarvoisessa papissa kujeilijan, presidentissä satyyrin, luostarimunkissa porsaan, ministerissä kameelikurjen, hänen ensimmäisessä kirjurissaan hanhen.) Mutta teidän laskunne mukaan, sanoin miehelle, on paljon kerjäläisiä tässä maailmassa, ja minä en tunne ketään, joka ei osaisi ainakin muutamia askelia tuota teidän tanssianne.
Hän. Olette oikeassa. Koko kuningaskunnassa on vain yksi mies, joka kävelee, se on hallitsija; muut kaikki omaksuvat asenteita.
Minä. Hallitsijako? Se ei ole niinkään sanottua. Luuletteko, ettei silloin tällöin ole hänen vierellään pieni jalka, pieni sievätukkainen pää, pikku nenä, joka panee hänet esittämään pientä elenäytelmää? Ken hyvänsä tarvitsee toista, on puutteenalainen ja sovittautuu asenteeseensa. Kuningas ottaa asenteensa rakastajattarensa edessä, ja Jumalan edessä hän tanssii eletanssiaan. Ministeri tanssii hovimiehen, imartelijan, lakeijan ja kerjäläisen tanssia kuninkaansa edessä. Kunnianhimoisten joukko asettuu teidän äskeisiin asenteihinne sadoin toinen toistaan halpamaisemmin tavoin ministerin edessä, ylhäissukuinen abbé papinkauluksineen ja pitkine viittoineen vähintäin kerran viikossa palkkapitäjien jakelijan edessä. Totisesti, mitä te sanotte kerjäläisten eletanssiksi, se on maapallon suuri liikevoima: kullakin on pikku Husinsa ja Bertininsä.
Hän. Sepä lohduttaa minua.
(Mutta minun puhuessani hän matki niin hassunkurisesti, että olin pakahtua nauruun, mainitsemieni henkilöiden asenteita. Esimerkiksi pikku abbén kohdalla hän piti hattuansa kainalossaan ja rukouskirjaansa vasemmassa kädessään; oikealla hän kannatti viittansa laahusta; hän asteli eteenpäin, pää hiukan olkapäälle kallellaan, silmät maahan luotuina, matkien niin oivallisesti tekopyhimystä, että olin näkevinäni Kumoamisen tekijän[182] Orleansin piispan edessä. Mainitessani imartelijat, kunnianhimoiset, mateli hän maassa; hän oli ihan ilmetty Bouret yleistarkastusta toimitettaessa.)
Minä. Se oli verrattoman taitava esitys; on kuitenkin olemassa yksi olento, jonka ei tarvitse näytellä tuollaista elenäytelmää: se on filosofi, jolla ei mitään ole ja joka ei mitään pyydäkään.
Hän. Ja missä tuo otus sitten on? Jos hänellä ei ole mitään, niin hän kärsii; jos hän ei mitään pyydä, niin hän ei mitään saa … ja hän jää yhä kärsimään.
Minä. Eipä; Diogenes välitti viis kaikista tarpeista.
Hän. Mutta täytyyhän olla vaatteet yllä.