(Tässä hän pysähtyi, siirtyen asteittain viulua pitelevän, sen kieliä kaikin voimin pingoittavan miehen asennosta köyhän raukan asentoon, joka on aivan näännyksissä, voimattomana, jota hänen polvensa eivät enää jaksa kantaa, joka kuolee siihen paikkaan, jollei hänelle heitetä leipäpalasta; hän ilmaisi äärimmäisen hätänsä osoittamalla sormellaan avonaista suutansa. Sitten hän jatkoi:) Tuo on ymmärrettävää. Minulle heitettiin palanen; kolme neljä nälkiintynyttä kun meitä oli, kiistelimme siitä keskenämme… Ja ajatelkaapa sitten suurisuuntaisesti, luokaa jotakin kaunista moisessa kurjuudessa.
Minä. Se ei ole helppoa.
Hän. Aste asteelta jouduin vihdoin erääseen hyvään taloon;[177] olin siellä kuin sokeri siirapissa. Nyt olen saanut sieltä lähtöpassit. Täytyy kai taas vinguttaa viulunkieliä ja turvautua osoittamaan sormellaan avonaista suutansa. Ei mitään pysyväistä tässä maailmassa; kieppuvan onnenpyörän mukana tänään ylhäällä, huomenna alhaalla. Kirotut olosuhteet johtavat meitä, ja johtavat hyvin huonosti…
(Sitten, juoden tilkkasen, joka oli jäljellä pullon pohjalla ja puhutellen naapuriansa:) Hyvä herra, olkaa armelias ja antakaa vähän nuuskaa. Onpa teillä kaunis rasia. Ettehän ole soittoniekka? — "En." — Sitä parempi teille, sillä ne ovat köyhiä raukkoja … hyvin surkuteltavia. Kohtalo on minusta tehnyt sellaisen, ja sitävastoin on Montmarirella ehkä jossakin myllyssä mylläri, myllärin renki, joka ei koskaan saa kuulla muuta kuin myllynkolan kalsketta, ja joka ehkä olisi voinut keksiä mitä kauneimmat laulut… Myllyyn, myllyyn, Rameau! Siellä on sinun paikkasi.
Minä. Mitä ihminen harrastaneekin, siihen luonto hänet määräsi.
Hän. Mutta sille sattuu kummallisia erehdyksiä. Minä puolestani en katsele asioita noin korkealta kannalta, jolta kaikki näyttää samanlaiselta: sekä mies, joka oksii puuta saksilla, että toukka, joka kalvaa sen lehteä, ja jolta ei näe muuta kuin kaksi eri hyönteistä, kunkin tehtävässään. Kiivetkää te istumaan Merkuriuksen radalle, ja kuten Réaumur[178] jakoi kärpästen luokan ompelijoihin, mittareihin ja niittäjiin, niin jakakaa te sieltä, jos se teitä miellyttää, ihmisten sukukunta puuseppiin, kirvesmiehiin, katonkattajiin, tanssijoihin, laulajiin, se on teidän asianne; minä en siihen sekaannu. Minä olen tässä maailmassa, ja pysyn siinä. Mutta jos on luonnonmukaista tuntea ruokahalua, — ruokahaluun minä, näettekös, yhä uudelleen palajan, tuohon tunteeseen, joka ei hetkeksikään minua heitä — niin minusta ei ole hyvän järjestyksen mukaista, ettei aina ole mitä syödä. Mitä helkkarin hoitoa se on, että toisilla ihmisillä on yllin kyllin kaikkea, toisilla taas yhtä vaativa vatsa kuin heillä, yhä uudistuva nälkä, kuten heilläkin, mutta ei mitään suuhun pantavaa. Pahinta on se epäluonteva asenne, jossa puute meidät pitää: puutteenalainen ihminen ei kävele niinkuin muut; hän hyppelee, matelee, loikertelee, laahustaa; hänen elämänsä kuluu eri asenteihin sovittautumisessa ja näiden pitämisessä.
Minä. Mitä tarkoitatte asenteilla?
Hän. Menkää kysymään Noverreltä.[179] Maailmassa on niitä paljon enemmän kuin hänen taiteensa voi jäljitellä.
Minä. Niinpä tekin jo olette, käyttääkseni teidän sanaanne tahi Montaignen,[180] kohonnut istumaan Merkuriuksen radalle ja katselemaan ihmislasten erilaisia elenäytelmiä.
Hän. En, en, sanon minä; olen liian raskas kohotakseni niin korkealle. Annan kurkien elellä pilvien pihoilla; minä matelen maassa. Katselen ympärilleni ja otan asenteitani tahi naureskelen asenteille, joita näen muiden omaksuvan; olen oivallinen elenäyttelijä, niinkuin heti itse voitte päättää.