Minä. En; parempi olisi sulkeutua ullakkokamariinsa, juoda vettä, syödä kuivaa leipää ja tutkistella itseänsä.
Hän. Ehkä, mutta siihen ei minulla riitä rohkeutta. Ja sitäpaitsi, uhratako onnensa epävarman menestyksen toivossa! Ja entäs nimi sitten, jota kannan!… Olla nimeltään Rameau, se ei ole niinkään mukavaa. Kykyjen laita ei ole sama kuin aateluuden, joka siirtyy perintönä ja jonka tuottama loisto kasvaa siirtyessään isoisältä isälle ja isältä pojalle ja pojalta pojanpojalle, vaikkei kantaisästä siirtyisikään mitään ansioita jälkeläiseen; vanha runko haarautuu suunnattomaksi tyhmyrien puuksi; mutta vähät siitä. Toisin on laita kyvyn. Saavuttaakseen vaikka vain isänsä maineen, täytyy olla häntä taitavampi, täytyy olla perinyt hänen lahjansa… Lahjat ovat minulta jääneet saamatta, mutta ranteeni ovat norjistuneet, jousi liikkuu ja kattila kiehuu; jos siitä ei lähde kunniaa, niin lähteepähän edes lihalientä.
Minä. Teinä en pitäisi asiaa vielä lopullisesti ratkaistuna; yrittäisin yhä.
Hän. Ja luuletteko, etten ole yrittänyt? En ollut vielä viisitoistavuotias, kun ensi kerran sanoin itselleni: Mikä sinun on?… Sinä haaveilet; ja mitä haaveilet? Että olisi hauska, jos olisit tehnyt tahi vastedes tekisit jotakin, mikä panisi koko maailman ihmettelemään… No niin, ei muuta kuin puhalla ja anna sormien luistaa; ei muuta kuin pyöristä vähän nokan reunoja, niin on ankka valmis. Vanhemmalla iällä toistin lapsuuteni sanat, vielä tänä päivänä toistan ne, mutta seison yhä Memnonin-patsaan ääressä.
Minä. Mitä tarkoitatte Memnonin-patsaallanne?
Hän. Minusta se on selvää. Memnonin-patsaan ympärillä oli ääretön joukko toisia patsaita, joihin auringonsäteet yhtälailla sattuivat, mutta hänen oli ainoa, joka soi. Runoilija on Voltaire; ja kuka vielä? Voltaire; entäs kolmas? Voltaire; entäs neljäs? Voltaire. Säveltäjä on Rinaldo Capualainen,[173] Hasse, Pergolesi, Alberti, Tartini,[174] Locatelli, Terradeglias, setäni, tuo pikku Duni, joka kasvojensa ilmeeltä ja ulkonaiselta olennoltaan ei ole minkään eteinen, mutta jolla on tunnetta, joka osaa laulaa ja ilmaista tunteensa. Näihin harvoihin Memnoneihin verraten me muut emme ole muuta kuin yhtä monta korvaparia, kukin keppinsä nenässä: siksipä olemmekin köyhiä kuin kerjäläiset, niin siunatun köyhiä. Ah, herra filosofi, köyhyys on jotakin hirvittävää! Näen sen istua kyyröttämässä, suu ammollaan, saadakseen muutamia pisaroita jääkylmää vettä, joita pirskahtelee danaidien tynnyristä.[175] En tiedä, tekeekö se filosofin järjen terävämmäksi, mutta runoilijan pään se tekee niin saakelin kylmäksi; ei ole hyvä laulaa tuon tynnyrin alla. Mutta kiittäköön vielä onneaan se, joka siinä voi saada paikan! Minulla oli siinä paikka, mutta en osannut siinä pysyä. Olin jo kerran ennen tehnyt saman tuhmuuden. Olen matkustanut Böömissä, Saksassa, Sveitsissä, Hollannissa, Flanderissa ja hiisi ties kuinka kaukana.
Minä. Pohjattoman tynnyrin allako?
Hän. Pohjattoman tynnyrin alla. Se oli eräs rikas ja tuhlaileva juutalainen, joka piti musiikista ja minun hupsutuksistani. Minä soittelin mitä sattui, ja pidin ilveitäni; minulta ei puuttunut mitään. Juutalaiseni oli mies, joka tunsi lakinsa ja noudatti sitä jäykkänä kuin kanki, joskus ystävääkin kohtaan, aina muukalaista kohtaan. Hän takertui erääseen rettelöön, joka minun täytyy kertoa teille, sillä se on hauska.
Utrechtissa oli eräs ihastuttavan kaunis naikkonen. Tuota kristittyä tyttöä teki juutalaisen mieli. Hän lähetti hänen luokseen parittajan aika suurella vekselillä varustettuna. Omituinen tytönletukka hylkäsi hänen tarjouksensa. Juutalainen oli siitä epätoivoissaan. Parittaja sanoi hänelle: "Mitäs tuota nyt noin surette? Jos tahdotte pitääksenne kauniin naisen, niin ei ole mikään sen helpompaa; vieläpä saatte kauniimmankin kuin se on, jota ajatte takaa. Luovutan teille oman vaimoni samasta hinnasta." Sanottu ja tehty. Parittaja pitää vekselin, ja juutalainen menee hänen vaimonsa viereen. Tulee vekselin lankeemispäivä; juutalainen protestauttaa sen ja väittää sen vääräksi. Oikeusjuttu. Juutalainen tuumi: Ei ikinä tuo mies rohkene sanoa, mistä hinnasta hän on saanut vekselini, ja minä en sitä maksa. Oikeuden edessä hän kysyy parittajalta: "Keneltä olette saanut tuon vekselin?" — "Teiltä." — "Lainaamaanne rahaako vastaan?" — "En." — "Hankkimistanne kauppatavaroistako?" — "En." — "Tekemistänne palveluksistako?" — "En; mutta siitä ei olekaan puhe; se on minun hallussani, te olette kirjoittanut siihen nimenne ja saatte sen maksaa." "En ole kirjoittanut siihen nimeäni." — "Olenko minä siis väärentäjä?" — "Te tahi joku toinen, jonka asiaa ajatte." — "Minä olen raukkamainen, mutta te olette konna. Uskokaa pois, älkää ahdistako minua äärimmäisiin asti, tahi minä kerron kaikki; häpäisen itseni, mutta teidät perii hukka…" Juutalainen ei välittänyt uhkauksesta, ja seuraavassa oikeuden istunnossa parittaja ilmaisi koko asian. He saivat kumpikin nuhteita, ja juutalainen tuomittiin maksamaan vekseli, jonka arvo käytettiin köyhien avustamiseen. Silloin minä erosin hänestä; palasin tänne.
Mitä tehdä? Täytyi menehtyä kurjuuteen tahi ryhtyä johonkin. Kaikenlaisia suunnitelmia liikkui aivoissani. Milloin aioin seuraavana päivänä lähteä liittymään johonkin maaseudun teatteriseurueeseen; kelpasinhan yhtä hyvin tahi huonosti näyttelijäksi ja orkesterin jäseneksi. Seuraavana päivänä aioin maalauttaa itselleni tuollaisen taulun, joka kiinnitetään tangon nenään ja pystytetään kadun kulmaukseen ja jonka ääressä olisin täyttä kurkkua huutanut: "Kas tässä on hänen syntymäkaupunkinsa, ja tuossa hän sanoo jäähyväiset isälleen apteekkarille;[176] tuossa hän saapuu pääkaupunkiin, etsimään setänsä asuntoa… Tuossa hän on setänsä jalkain juuressa, joka ajaa hänet luotaan. Tuossa hän on erään juutalaisen seuralaisena" j.n.e., j.n.e. Seuraavana aamuna nousin lujasti päättäneenä yhtyä katulaulajiin. Siinä en olisi tehnyt niinkään hullusti; olisimme menneet pitämään konserttia rakkaan setäni ikkunain alla; se olisi pannut hänet pakahtumaan raivosta. Mutta päätin toisin.