Hän. Minkätähden?
Minä. Koska pelkään, että yksimielisyytemme on vain näennäistä, ja että jos kerran ryhdymme pohtimaan vältettäviä vaaroja ja haittoja, emme enää ymmärtäisikään toisiamme.
Hän. Ja mitä se sitten tekee?
Minä. Älkäämme puhuko siitä, sanon minä. Mitä siitä tiedän, sitä en voi teille opettaa, ja helpompi on teidän antaa minulle niitä tietoja musiikista, joita minulta puuttuu, mutta teillä on. Rakas soittoniekka, puhukaamme musiikista, ja sanokaa minulle, mistä se tulee, että vaikka näin herkästi tunnette, niin helposti pidätte muistissa ja esitätte kauneimmat kohdat suurten mestarien teoksista, vaikka ne nostattavat teissä niin valtavan hurmauksen, ja te osaatte tartuttaa sen muihin, ette kumminkaan itse ole luonut mitään arvokasta.
Hän ei vastannut minulle, vaan alkoi sen sijaan kohautella päätänsä, ja nostaen sormensa taivasta kohti huudahti: — Ja aurinko, aurinko! Kun luonto loi Leon,[168] Vinci'n,[169] Pergolesi'n, Duni'n, niin se hymyili. Se kävi mahtipontisen ja vakavan näköiseksi muodostaessaan rakkaan setäni, jota kymmenkunnan vuoden ajan on nimitetty suureksi Rameauksi ja josta pian ei enää puhuta. Kun se töhersi kokoon hänen veljensä pojan, niin se irvisti, ja sitten se irvisti vielä kerran… (ja sanoessaan nämä sanat väänsi hän naamansa kaikenlaisiin irveisiin: niissä ilmeni halveksimista, ylenkatsetta, ivaa; ja hän näytti muokkailevan sormiensa välissä taikinapalasta ja hymyilevän niille naurettaville muodoille, joita hän sille antoi; sen tehtyään hän heitti tuon oudonnäköisen epäjumalankuvan kauas luotansa ja sanoi:) Noin se minut loi ja heitti toisten mokomien ukkojen joukkoon, joista toisilla oli kurttuinen möhömaha, lyhyt kaula, suuret, päästä pullistuvat silmät, niin että he näyttivät joka hetki voivan saada halvauksen; toiset olivat kierokaulaisia, vielä toiset laihoja, vilhusilmäisiä, kyömynenäisiä. Kaikki alkoivat nauraa pakahtuakseen minut nähdessään, ja minä panin käteni puuskaan ja nauroin pakahtuakseni heidät nähdessäni, sillä narrit ja hupsut pitävät toisiaan pilkkanansa, he etsivät toisiaan, he vetävät toisiaan puoleensa. Jollen sinne tullessani olisi tavannut jo valmiiksi keksittynä tuota sananlaskua, joka sanoo, että tyhmyrien rahat ovat nerojen perintönä, niin olisin sen keksinyt. Tunsin, että luonto oli pannut minun perintöosuuteni noiden rumien ukkojen kukkaroon, ja minä keksin tuhansia keinoja saadakseni sen siepatuksi taas itselleni.
Minä. Tunnen nuo keinot; te olette puhunut minulle niistä, ja olen niitä suuresti ihaillut; mutta miksi ette niin monien keinojen joukosta koettanut sitä, että olisitte luonut kauniin teoksen?
Hän. Tuo puhe on aivan samaa kuin erään salonkimiehen sana abbé Leblancille. Abbé sanoi: "Markiisitar de Pompadour[170] ottaa minut kädelleen ja kantaa aina Akatemian kynnykselle asti, siellä hän vetää pois kätensä, minä putoan ja taitan molemmat sääreni." Salonkimies vastasi hänelle: "No niin, abbé, täytyy nousta taas ja puskea päällään ovi auki." Abbé tokaisi hänelle vastaan: "Sitähän olen yrittänyt, ja tiedättekö, mitä siitä hyödyin? Kuhmun otsaani…" (Tämän kaskun kerrottuaan alkoi mies kävellä pää painuksissa, miettiväisen ja alakuloisen näköisenä; hän huokaili, hän itki, oli lohduttoman surullinen, kohotti taivasta kohti kätensä ja katseensa, takoi nyrkillään päätänsä, niin että otsa oli haljeta ja sormet katketa, ja jatkoi:) Minusta tuntuu, että siellä sittenkin on jotakin; mutta turhaan lyön ja ravistelen, sieltä ei lähde mitään… (Sitten hän aikoi jälleen ravistella päätään ja takoa otsaansa kahta kiivaammin, ja sanoi:) Joko siellä ei ole ketään, tahi et tahdota vastata.
(Hetkisen kuluttua hän kävi ylpeän näköiseksi, nosti jälleen päänsä, laski oikean kätensä sydämelleen, asteli edestakaisin ja sanoi:) Minä tunnen, niin, minä tunnen… (Hän jäljitteli miestä, joka kiivastuu, vihastuu, heltyy, käskee, rukoilee, ja piti valmistamatta suuttumusta, sääliä, vihaa, rakkautta uhkuvia puheita; hän hahmoitteli intohimojen luonteet hämmästyttävän hienosti ja sattuvasti; sitten hän jatkoi.) Eiköhän se ole oikein? Kas nyt se alkaa sujua! Sellaista se on, kun löytää kätilön, joka osaa kiihoittaa ja jouduttaa polttoja ja saada lapsen lähtemään kohdusta. Kun olen yksin, tartun kynään, tahdon kirjoittaa; pureskelen kynsiäni, hankaan otsaani; nöyrin palvelijanne, hyvästi, jumala ei ole saapuvilla; olin uskotellut itselleni, että olin nerokas; rivini päähän päästyäni luen, että olen tyhmä, tyhmä, tyhmä. Mutta miten olisikaan mahdollista saada tunteita, mielen ylennystä, ajatella, kuvata voimakkaasti, kun seurustelee semmoisten ihmisten kanssa kuin ne, joiden parissa minun täytyy olla elääkseni; miten se olisi mahdollista keskellä sitä mitä itse puhuu ja mitä kuulee puhuttavan, keskellä tämäntapaisien lorujen: "Tänään bulevardi on hurmaava. Oletteko kuulleet pikku Marmottea?[171] Hän näyttelee ihastuttavasti. Herra se ja se ajeli kauneimmalla harmaantäplikkäällä valjakolla mitä kuvitella saattaa. Tuo kaunis rouva N.N. alkaa jo lakastua; sopiiko nyt neljänkymmenenviiden vuoden vanhana pitää moista hiuslaitetta? Nuori neiti se ja se on aivan yltä päältä timanteissa, jotka tuskin maksavat hänelle mitään."
— Tarkoitatte, että ne maksavat hänelle — paljon.
— Enpähän. — Missä olette hänet nähnyt? — Teatterissa, katsomassa Harlekiinin kadonnutta ja löytynyttä lasta[172] Epätoivon kohtaus näytettiin paremmin kuin koskaan ennen. Markkinakohtauksen ilveilijä osaa räyhätä, mutta häneltä puuttuu hienoutta, henkevyyttä. Rouva X. on synnyttänyt kaksi lasta yhtaikaa; kumpikin isä saa kai omansa… Mokomat puheet, kun niitä saa toistaa ja kuulla toistettavan joka päivä, luuletteko, että ne vaikuttavat innostavasti ja kannustavat suuriin tekoihin?