Hän. Kuinka paljon hukkaan menneitä suuria ominaisuuksia, joiden arvoa ette aavistakaan!
Minä. Saan niistä sen hinnan, jonka niille panen.
Hän. Jos niin olisi, niin ette pitäisi tuota karkeata nuttua, noita harsokangas-liivejä, noita villasukkia, noita paksuja jalkineita, ja vanhaa irtotukkaa.
Minä. Myönnän sen; täytyy olla sangen taitamaton, kun ei ole rikas, vaikka pitää luvallisina kaikkia keinoja siksi tullakseen. Mutta seikka on se, että on olemassa minunlaisiani ihmisiä, jotka eivät katso rikkautta maailman suurimmaksi hyväksi, eriskummaisia ihmisiä.
Hän. Perin kummallista! Tuollainen mielensuunta ei ole synnynnäistä, se on myöhemmin omaksuttua, sillä se ei ole luonnon mukaista.
Minä. Ihmisenkö luonnon?
Hän. Niin, ihmisen. Jokainen elollinen olento, ihminen mukaan luettuna, tavoittelee hyvinvointiaan sen kustannuksella, josta se riippuu, ja olen varma siitä, että jos antaisin pikku villini kehittyä puhumatta hänelle mistään, tahtoisi hän olla uhkeasti puettu, nauttia upeita aterioita, olla miesten pitämä, naisten rakastama, ja kerätä omalle osalleen kaiken elämänonnen.
Minä. Jos tuo pikku villi jätettäisiin omiin hoteisiinsa, pysyisi henkisesti yhtä heikkona kuin on, ja yhdistäisi kehtolapsen järkivähäiseen kolmikymmenvuotiaan miehen rajut intohimot, niin hän vääntäisi isältään niskat nurin ja makaisi äitinsä.
Hän. Se todistaa hyvän kasvatuksen välttämättömyyden. Ja kukapa sitä on kieltänyt? Ja mikä on hyvä kasvatus, jollei se, joka vie kaikenlaisiin nautintoihin vaaroitta ja haitoitta.
Minä. Onpa vähällä, etten ole yhtä mieltä kanssanne; mutta varokaamme tarkemmin selittämästä kantaamme.