Hän. Oi, älkää peljätkö! Pääasia, päävaikeus, johon hyvän isän tulee panna huomiota, ei ole antaa lapselleen paheita, joiden avulla hän pääsee rikkaaksi, naurettavia puolia, jotka tekevät hänet kallisarvoiseksi ylhäisille — kaikkihan niin tekevät, jolleivät järjestelmällisesti, kuten minä, niin ainakin esimerkillään ja neuvollaan —, vaan osoittaa hänelle oikea kohtuullinen määrä, taito pelastaa nahkansa häpeästä, ylenkatseesta ja lain kourista. Nämä ovat epäsointuja yhteiskunnallisessa sopusoinnussa, jotka tulee osata sijoittaa, valmistaa ja sulattaa. Ei mikään ole mehuttomampaa kuin sarja sulavia sointuja; tarvitaan jotakin kirpeäntuntuista, jotakin joka hajoittaa sädekimpun ja siroittaa eri suunnille sen säteet.
Minä. Hyvä, hyvä! Tuolla vertauksella johdatte ajatukseni siveellisyydestä jälleen musiikkiin, josta olin vastoin tahtoani syrjäytynyt, ja kiitän teitä siitä; sillä puhuakseni teille suuni puhtaaksi, pidän teistä enemmän sävelniekkana kuin siveellisyysfilosofina.
Hän. Olen kuitenkin peräti vähäarvoinen musiikin ja paljon etevämpi siveellisyyden alalla.
Minä. Sitä epäilen; mutta vaikka niin olisikin, minä olen yksinkertainen mies, ja teidän periaatteenne eivät ole minun.
Hän. Sitä pahempi teille. Ah! Olisipa minulla teidän kykynne!
Minä. Älkäämme puhuko minun kyvyistäni, vaan palatkaamme puhumaan teidän kyvyistänne.
Hän. Osaisinpa minä lausua ajatukseni niinkuin te!… Mutta minä puhun sen vietävänmoista sekamelskaa, puoliksi hienon maailman miesten ja kirjailijain tyyliin, puoliksi torieukkojen tapaan.
Minä. Olen huono puhumaan; osaan vain sanoa totuuden, ja se, kuten tiedätte, ei aina viehätä.
Hän. Minäpä en ahneile teidän kykyänne sanoakseni totuutta, vaan päinvastoin ovelasti valehdellakseni. Jospa osaisin kirjoittaa, tekaista kirjan, sommitella omistusrunon, saada tyhmyrin oikein ihastumaan omiin ansioihinsa, liehitellä itseni naisien suosioon!
Minä. Kaiken tuon te osaatte tuhat kertaa paremmin kuin minä. En olisi ansiokas edes oppilaaksenne.