Hän. Ja miten sen miehen sitten kävi?
Minä. Jos hän olisi ollut viisas, niin hänestä olisi tullut rikas mies; sehän näyttää olevan teidän ainoa silmämääränne.
Hän. Aivan niin, kultaa, kultaa; kulta on kaikki kaikessa, ja kaikki muu ilman kultaa ei ole mitään. Niinpä — sen sijaan että ahtaisin pojan päähän kauniita elämänohjeita, jotka hänen täytyisi unohtaa uhalla että hänestä muutoin tulee kerjäläinen — kun minulla on kultakolikko, mitä minulle ei satu usein, asetun hänen eteensä, vedän kolikon taskustani, näytän sitä hänelle ihaillen, kohotan katseeni taivaaseen, suutelen kultarahaa hänen edessään; ja saadakseni hänet vielä paremmin ymmärtämään tuon pyhän esineen tärkeyden, sopertelen hänelle suullani ja näytän hänelle sormellani mitä kaikkea sillä voi hankkia: kauniin puseron, sievän lakin, makean leivoksen; sitten pistän kultarahan taskuuni, kävelen ylpeänä edestakaisin, nostan nuttuni lievettä, lyön kädelläni taskuani, ja siten saan hänet käsittämään, että juuri siellä olevasta kultarahasta tulee se itseluottamus, jonka hän minussa huomaa.
Minä. Se on mitä parhain menettelytapa; mutta jos sattuisi, että hän, syvästi vakuutettuna kultarahan arvosta, kerran…
Hän. Ymmärrän. Täytyy ummistaa silmänsä sellaiselle. Ei ole sitä siveellisyysohjetta, jolla ei olisi haittapuoliansa. Pahimmassa tapauksessa siitä on seurauksena kireä hetki, ja sitten on kaikki lopussa.
Minä. Vielä noin uljaita ja viisaita mielipiteitä kuultuanikin uskon edelleen, että olisi hyvä tehdä hänestä soittoniekka. Se on tietääkseni paras keino päästä nopeasti ylhäisten piireihin, palvella heidän paheitaan ja käyttää edukseen omiansa.
Hän. Totta kyllä, mutta minulla on nopeampaa ja varmempaa menestystä lupaavia suunnitelmia. Ah! jospa hän yhtähyvin olisikin tyttö! Mutta kun nyt ei voi tehdä mitä tahtoo, niin täytyy ottaa mitä annetaan, käyttää sitä parhaansa mukaan edukseen, ja senvuoksi olla antamatta typerästi — kuten useimmat isät, jotka eivät voisi pahemmin menetellä, vaikka tahallaan valmistaisivat lastensa perikatoa — spartalaista kasvatusta lapselle, jonka on elettävä Pariisissa; jos kasvatukseni on huono, niin se on kansani tapojen syy, eikä minun. Vastatkoon niistä ken voi; minä tahdon, että poikani tulee onnelliseksi eli — mikä vetää yhteen — kunnioitetuksi, rikkaaksi tahi mahtavaksi. Tunnenpa jonkin verran mukavimpia teitä, jotka vievät tähän päämaaliin, ja neuvon ne hänelle hyvissä ajoin. Jos te minua moititte, te viisaat, niin suuri yleisö ja menestys antavat minulle synninpäästön. Hän saa kultaa, sen sanon teille. Jos hänellä on sitä paljon, niin häneltä ei puutu mitään, ei edes teidän arvonantoanne ja kunnioitustanne.
Minä. Voisitte erehtyä.
Hän. Tahi hän tulee toimeen ilman niitä, niinkuin moni muu.
(Kaikessa tuossa oli paljon sellaista, mitä monikin ajattelee, minkä mukaan hän käyttäytyy, mutta mitä ei lausuta julki. Siinäpä itse asiassa onkin silmäänpistävin eroitus tuon miehen ja useimpien meitä ympäröivien ihmisten välillä. Hän tunnusti paheet, jotka hänellä oli, joita toisilla on, mutta hän ei ollut tekopyhä. Hän ei ollut inhoittavampi eikä vähemmin inhoittava kuin he, hän oli vain avomielisempi ja johdonmukaisempi ja joskus syvällisempi turmeluksessaan. Vapisin ajatellessani, mitä hänen lapsestaan tulisi moisen mestarin johdolla. Varmaa on, että hän, niin tarkalleen meidän tapojemme mukaisia kasvatusperiaatteita soveltamalla, oli menevä pitkälle, jollei häntä ennen aikojaan pysäytettäisi tielle.)