Minä: Olette, onnettomuudeksenne.
Hän. Kunhan saisin olla niin onneton vielä vain nelisenkymmentä vuotta; nauraa parhaiten, joka nauraa viimeksi.
LISÄTIETOJA.
GIOVANNI BATTISTA LULLY (oik. Lulli), syntynyt Firenzessä 1632, kuollut Pariisissa 1687, tuli jo lapsena Pariisiin ja yleni siellä pian keittiöpojasta kuninkaalliseksi hovikapellimestariksi ja -säveltäjäksi. Vuonna 1669 hän sai oikeuden Ranskan kansallisoopperan (Académie de musique) perustamiseen. Tätä varten hän sitten sävelsi joukon baletteja ja oopperoita. Hänen merkityksensä säveltäjänä on hyvin huomattava varsinkin senvuoksi, ettei hän seurannut siihen aikaan yleistä italialaisen oopperatyylin kehitystä, joka uhkasi tehdä korvia hivelevän melodiikan kaikeksi kaikessa ja syrjäyttää draamallisen totuuden, vaan kiinnitti päähuomion runotekstin luonnolliseen lausutukseen ja draamallisiin vaatimuksiin. Lully kuuluu senvuoksi Monteverden, Gluckin ja Wagnerin rinnalla säveldraaman huomattavimpiin kehittäjiin. Ranskankielisiä tekstejä kun sävelsi, tuli hänestä samalla ranskalaisen kansallisen sävellystyylin luoja. Hänen sävellystensä rytmiikassa kuvastuu ranskankielen luonnollinen korostus ja hänen yleisessä lausutussävyssään Ludvig XIV:n aikakauden uljas itsetietoisuus. Hänen musiikkinsa on taidearvoltaan ja laadultaan asetettava Corneillen ja Racinen runouden rinnalle. Hänen säveltämänsä oopperain alkusoitot ja balettien instrumentaaliosat ovat vaikuttaneet myöskin orkesterimusiikin kehitykseen.
JEAN-PHILIPPE RAMEAU, syntynyt 1683 Dijonissa, kuollut 1764 Pariisissa, kuuluisa musiikkiteoreetikko ja säveltäjä, vietti nuorempana levotonta vaeltajan elämää, oleskellen eri toviin lyhyempiä aikoja Pariisissa, missä hän jo 1706 julkaisi ensimmäisen kokoelmansa klaverisävellyksiä, ja väliaikoina toimien urkurina Lillessä ja Clermontissa. Vasta 1721 hän asettui pysyväisesti Pariisiin. Seuraavana vuonna julkaisemallaan Harmonia-opin käsikirjalla hän aloitti sarjan hyvin arvokkaita musiikkiteoreettisia kirjoitelmia, jotka suuntasivat sointuopin aivan uusille urille. Vuodesta 1737 alkaen kohosi hän myöskin oopperain säveltäjänä ranskalaisen kansallisoopperan etevimmäksi edustajaksi Lullyn jälkeen. Ludvig XV nimitti hänet hovisäveltäjäkseen. Rameaun samoin kuin Lullynkin oopperoissa ovat baletti ja kuoro oleellisina osina; samanaikaisesta italialaisesta oopperatyylistä eroittaa Rameaun oopperamusiikin jyrkästi sen luonteva lausutus ja huoliteltu rytmillisen aineksen käsittely. Useita hänen oopperoistaan on viime vuosisadan lopulla julkaistu uudestaan kokoelmassa Chefs-d'oeuvre classiques de l'opéra français, ja v:sta 1895 alkoivat hänen kootut teoksensa ilmestyä Pariisissa. Vuonna 1876 hänelle pystytettiin muistopatsas Dijoniin.
EGIDIO ROMOALDO DUNI (1709-1775), syntyisin Materasta Napolin alueelta, tuli 1733 Pariisiin ja sävelsi siellä useita oopperoita. Hänen Pariisiin siirtämänsä italialaisen ja Lullyn sekä Rameaun edustaman ranskalaisen musiikkisuunnan kannattajien kesken virisi ankara taistelu, jossa Lully ja Rameau aluksi olivat ehdottomasti voitolla, kunnes 1752 eräs italialainen oopperaseurue, n.s. "Les Bouffons", tuli Pariisiin ja esittämällä Pergolesi'n La serva padrona oopperan sekä muita italialaisia musiikkiuutuuksia antoi vanhalle ranskalaiselle oopperatyylille kuoliniskun. Kansallisooppera umpikujassaan jäi tyhjäksi ja yleisö tulvi pienempiin teattereihin kuuntelemaan italialaista musiikkia. Tähän musiikkiriitaan (la guerre des Bouffons) kuuluvia seikkoja koskettelee Diderot dialoginsa loppuosassa, osoittautuen italialaisen suunnan innokkaaksi ihailijaksi ja kannattajaksi. Aivan samalla kannalla kuin hän, on tässä riidassa myöskin Jean-Jacques Rousseau. Omituista on todeta, että aikalaisten käsitys mainituista musiikkisuunnista on mitä jyrkimmässä ristiriidassa sen arvostelun kanssa, jonka musiikin historia on niistä antanut. Diderot, Rousseau ynnä monet muut heidän aikuisensa merkkihenkilöt kieltävät ranskalaiselta oopperatyyliltä ja omistavat italialaiselle tyylille juuri ne ominaisuudet, jotka musiikin historian mukaan olivat edelliselle tunnusmerkilliset ja ominaiset, mutta jälkimmäiseltä puuttuivat.
Viiteselitykset:
[1] Kardinaali Richelieun rakennuttama palatsi, jossa vuosisatojen kuluessa eri hallitsijat ja muut kuninkaalliset henkilöt asuivat; siihen kuuluva puutarha oli muinoin pariisilaisten ja Pariisissa oleskelevain ulkomaalaisten suosituimpia kävely- ja yhtymäpaikkoja.
[2] Palais Royalin puutarhan Allée d'Argenson-nimisen käytävän varrella oleva penkki, joka Diderotin kirjeissä Sophie Vollandille mainitaan heidän tavallisena yhtymäpaikkanaan.
[3] Vanhoilta ajoilta kuulu shakinpelaajien kokouspaikkana; nykyisin meillä hyvin tunnettu siitä, että siellä saa lukea skandinaavilaisia ja suomalaisiakin sanomalehtiä.