Minä. Siksi, että olette laiskuri, herkuttelija, raukkamainen mies, halpamielinen sielu.
Hän. Luulen sen itse jo sanoneeni teille.
Minä. Elämän hyvyyksillä on arvonsa, se on tietty; mutta te ette tiedä, mikä arvo on uhrauksella, johon alistutte saadaksenne niitä. Te tanssitte, te olette tanssinut ja tanssitte yhä edelleenkin tuota halpamaista eletanssia.
Hän. Se on totta; mutta se ei ole minulle paljoa maksanut, ja siksi se ei maksa minulle enää mitään, ja siitä syystä tekisin tyhmästi, jos omaksuisin toisen menettelytavan, joka minua rasittaisi ja jota en kumminkaan voisi pysyväisesti noudattaa. Mutta siitä mitä minulle sanotte, huomaan, että pikku vaimoparkani oli tavallaan filosofi; hän oli rohkea kuin leijona: joskus meillä ei ollut leipää, eikä penniäkään taskussa; olimme myyneet melkein kaikki pienet arvoesineemme. Minä olin heittäytynyt vuoteemme jalkopäähän; siinä mietin pääni puhki, keltä saisin lainaksi taalerin, jota minun ei tarvitsisi maksaa takaisin. Hän, iloisena kuin peipponen, istuutui klaverinsa ääreen, lauloi ja säesti itseään; hänellä oli satakielen kurkku; vahinko, ettette saanut häntä kuulla. Kun minun oli esiinnyttävä jossakin konsertissa, otin hänet mukaani. Mennessä sanoin hänelle: "Kas niin, rouvaseni, antakaapa ihailla itseänne; näyttäkää taitonne ja sulonne, hurmatkaa, ällistyttäkää!…" Saavuimme perille; hän lauloi, hän hurmasi, hän ällistytti. Ah, olen hänet menettänyt, tuon pikku raukan! Paitsi lahjakkuuttaan oli hänellä suunsupukka, johon tuskin pikkusormi mahtui, hampaat kuin helmirivi, silmät, jalat, iho, posket, rinnat, sääret solakat kuin kauriilla, reidet ja pylly, kaikki kuvanveistäjän malliksi kelpaavat. Ennemmin tahi myöhemmin hän olisi saanut ainakin veronkantopäällikön omakseen. Hänellä oli käynti, ja lanteet, oi taivas, millaiset lanteet!
(Ja sitten hän alkoi jäljitellä vaimonsa käyntiä. Hän tepsutteli lyhyin askelin, piti päätään pystyssä, leikitteli viuhkallaan, keikutteli lanteitaan; se oli mitä lystikkäin ja naurettavin pilakuva meidän pikku keimailijattaristamme. Sitten, jatkaen puhettaan, hän lisäsi:) Kaikkialla kävelin hänen kanssaan, Tuileriesissa,[185] Palais-Royalissa, bulevardeilla. Oli mahdotonta ajatella, että olisin saanut hänet pitää. Kun hän asteli kadun poikki aamulla, avopäin ja lyhyessä nutussaan, niin olisitte pysähtynyt häntä katselemaan. Hänen vyötärönsä olisi mahtunut neljän sormenne väliin, puristamatta. Ne, jotka kävelivät hänen jäljessään ja katselivat, kuinka hän astua sipsutteli pienillä jaloillaan, ja mittailivat katseillaan hänen leveitä lanteitaan, joiden muoto keveissä hameissa pääsi hivelemään silmää, ne jouduttivat askeleitaan; hän antoi heidän lähestyä, sitten hän loi heihin yhtäkkiä parin suuria, tummia silmiä, jotka pysähdyttivät heidät siihen paikkaan; mitali oli, näettekös, edestäpäin yhtä soma kuin takaakin. Mutta ah! olen hänet menettänyt, ja hänen mukanaan ovat kaikki onnenunelmani rauenneet. Vain niiden vuoksi olin hänet ottanut; olin ilmaissut hänelle suunnitelmani, ja hän oli liian teräväjärkinen ollakseen uskomatta niitä varmoiksi, ja liian arvostelukykyinen ollakseen niitä hyväksymättä.
(Ja hän nyyhkytteli ja itki sanoen:) En, en, en ikinä saa siihen lohdutusta. Siitä lähtien rupesin pitämään papinkauluria ja kalottia.
Minä. Surustako?
Hän. Jos niin tahdotte; mutta oikeastaan, jotta minulla olisi ruokakuppi aina pääni päällä… Mutta katsokaahan vähän kelloa; minun pitää mennä oopperaan.
Minä. Mitä siellä esitetään?
Hän. Dauvergneä.[186] Musiikissa on aika kauniita kohtia; vahinko vain, etteivät ne ole alkujaan hänen kynästään lähtöisin. Kuolleiden joukossa on aina niitä, jotka ovat elävien harmina. Minkäs sille mahtaa? Quisque suos patimur manes.[187] Mutta kello on puoli kuusi. Kuulen soitettavan abbé de Canayen[188] ja minun iltamessuuni. Hyvästi, herra filosofi! Minä olen aina entiselläni, eikö niin?