Hän. Kepityttänyt, herra, kepityttänyt kuoliaaksi! Ketään ei kepitetä kuoliaaksi hyvän järjestysvallan valvomassa kaupungissa. Se on kunniallinen toimi; monet henkilöt, jopa arvonimiä kantavatkin sitä harjoittavat. Ja mihin hittoon sitten meikäläisen pitäisi käyttää rahansa, jollei hyvään ruokaan, hauskaan seuraan, hyviin viineihin, kauniisiin naisiin, kaikenlaisiin nautintoihin, kaikenmoisiin huvituksiin. Yhtä kernaasti olisin kerjäläinen, kuin suuren rikkauden omistaja ilman mitään noista nautinnoista. Mutta palatkaamme Racineen. Sitä miestä pidettiin arvossa vain tuntemattomien ihmisten keskuudessa, vain aikana, jolloin häntä ei enää ollut olemassa.
Minä. Niinpä niin! Mutta punnitkaahan hyvät ja huonot puolet. Vielä tuhannen vuoden päästä hän saa kyyneliä vuotamaan; häntä ihailevat ihmiset kaikissa maan äärissä. Hän herättää ihmisyyden tunteita, sääliä, hellyyttä. Kysytään, kuka hän oli, mistä maasta, ja häntä kadehditaan Ranskalta. Hän tuotti kärsimyksiä eräille olennoille, joita ei enää ole, jotka tuskin ensinkään kiinnittävät mieltämme; meillä ei ole mitään pelättävää ei hänen paheistaan eikä hänen vioistaan. Epäilemättä olisi ollut parempi, että luonto olisi hänelle lahjoittanut sekä kelpo miehen avut että suuren miehen kyvyt. Hän on puu, joka on kuihduttanut muutamat lähelleen istutetut puut, tukahduttanut juurellaan kasvavat kasvit; mutta latvansa se on kohottanut pilviin asti, haaransa se on levittänyt laajalle; se on tarjonnut siimeksensä niille, jotka tulivat, jotka nyt ja vastedes tulevat lepäämään sen mahtavan rungon ympärillä; se on tuottanut herkullisia hedelmiä, hedelmiä, jotka alati uudistuvat. Olisi kyllä toivottavaa, että Voltairella vielä lisäksi olisi Duclosin[30] lempeä luonto, abbé Trubletin[31] viattomuus, abbé d'Olivetin[32] suoruus; mutta koska nyt kerran niin ei voi olla, niin katsokaamme asiaa todella mielenkiintoiselta kannalta; unohtakaamme hetkeksi se paikallisuuden ja ajan kohta, jossa itse olemme, ja ulottakaamme katseemme yli tulevien vuosisatojen, yli etäisimpien seutujen ja vasta syntyvien kansojen. Ajatelkaamme sukumme parasta; jos emme ole siksi kyllin jalomielisiä, niin antakaamme ainakin luonnolle anteeksi, että se on ollut viisaampi meitä. Jos kaadatte kylmää vettä Greuzen[33] niskaan, niin sammutatte ehkä hänen kykynsä samalla kuin hänen itserakkautensa. Jos teette Voltairen vähemmän araksi arvostelulle, niin hän ei enää osaakaan syventyä Meropen[34] sieluun, hän ei enää saa teitä liikutetuksi.
Hän. Mutta jos luonto oli yhtä mahtava kuin viisas, niin miksei se luonut heitä yhtä hyviksi kuin suuriksi?
Minä. Ettekö toki huomaa, että tuohon tapaan ajatellen käännätte luonnon yleisen järjestyksen ylösalaisin, — että jos kaikki tässä maailmassa olisi erinomaista, niin ei olisi olemassa mitään erinomaista?
Hän. Niin, oikein; pääasiahan on, että te ja minä olemme olemassa, ja että olemme juuri te ja minä, käyköön sitten muu kaikki miten hyvänsä. Paras olojen järjestys on minun mielestäni se, jossa minun tuli olla mukana; ja välitän viis täydellisimmästäkin maailmasta, jollen minä siihen kuulu. Mieluummin olen olemassa, ja olen vaikka nenäkäs viisastelija, kuin en ole olemassa.
Minä. Jokainen ajattelee niinkuin te, ja riitelee kuitenkin vallitsevaa olojen järjestystä vastaan, huomaamatta, että hän siten luopuu omasta olemassaolostaan.
Hän. Se on totta.
Minä. Ottakaamme siis olot niinkuin ne ovat; katsokaamme, mitä ne meille maksavat, ja mitä ne meille tuottavat, ja jättäkäämme silleen kokonaisuus, jota emme kylliksi tunne, sitä kiittääksemme tahi laittaaksemme, ja joka ehkä ei ole hyvä eikä paha, jos se kerran on välttämätön, niinkuin monet kelpo ihmiset luulevat.
Hän. En ymmärrä suuriakaan kaikesta mitä minulle tuossa puhelette. Se on nähtävästi filosofiaa, ja sanon teille etukäteen, että siihen en sekaannu. Sen vain tiedän, että tahtoisin kernaasti olla toinen, senkin uhalla, että olisin nerokas mies, suuri mies; niin, minun täytyy se tunnustaa, sisimmässäni on jotakin, joka sen minulle sanoo. En ole koskaan kuullut ketään sellaista kiitettävän, salaa raivostumatta tuosta kiitoksesta. Olen kateellinen. Kun kuulen kerrottavan jonkin halventavan piirteen heidän yksityiselämästään, niin kuuntelen sitä mielihyvin; se lähentää meitä toisiimme, se tekee minulle helpommaksi keskinkertaisuuteni sietämisen. Sanon itselleni: Ihan varmaan, sinä et ikinä olisi pystynyt kirjoittamaan Mahometia,[35] mutta et myöskään Maupeoun[36] ylistyspuhetta. Minua on siis harmittanut ja harmittaa yhäkin, että olen keskinkertainen. Niin niin, olen keskinkertainen ja siitä harmissani. En ole koskaan kuullut soitettavan Loistoisan Intian[37] alkusoittoa, en koskaan laulettavan Tuonelan tummat rotkot, Yö, ikuinen yö sanomatta itselleni surumielin: "Kas sellaista sinä et koskaan pysty luomaan." Kadehdin siis setääni, ja jos hänen kuoltuaan olisi hänen salkustaan löytynyt muutamia kauniita klaverikappaleita, niin olisin lainkaan epäröimättä pysynyt minuna ja ollut hän.[38]
Minä. Jos ei mikään muu mieltänne pahoita, niin tuo nyt tuskin maksaa sen vaivan.