Hän. Että hänet on heitettävä järveen.
Minä. Malttakaahan, hyvä mies! No, sanokaa; en ota esimerkiksi setäänne Rameauta: hän on tyly mies, hän on raakamainen, hänessä ei ole ihmisyyttä, hän on saita, hän on huono isä, huono puoliso, huono setä; mutta ei ole sanottu, että hän on nerokas mies, että hän on kehittänyt taiteensa hyvin pitkälle, ja että hänen teoksistaan puhutaan kymmenen vuoden kuluttua. Mutta Racine? Sillä miehellä totisesti oli neroa, eikä häntä pidetty kovinkaan hyvänä ihmisenä. Mutta Voltaire?
Hän. Älkää ahdistako minua, sillä minä osaan tehdä johtopäätöksiä.
Minä. Mitä nyt pitäisitte parempana, ettäkö hän olisi ollut hyvä ihminen, aivan kuin yhteenkasvanut myymälänsä kanssa, kuten Briasson,[28] tahi kyynärpunsa kanssa, kuten Barbier,[29] tehnyt säännöllisesti joka vuosi vaimolleen lapsen, ollut hyvä aviomies, hyvä isä, hyvä setä, hyvä naapuri, rehellinen kauppias, mutta ei mitään muuta; vai että hän olisi ollut konna, petturi, kunnianhimoinen, kateellinen, häijy, samalla kun häneltä kuitenkin olisi meille jäänyt Andromaque, Britannicus, Iphigénie, Phèdre, Athalie?
Hän. Hänelle itselleen kylläkin ehkä olisi ollut parempi, että hän olisi ollut edellinen noista kahdesta miehestä.
Minä. Nuo sananne sisältävät äärettömän paljon suuremman totuuden kuin mitä itse huomaattekaan.
Hän. Oho! Kas sellaisia te olette! jos meikäläinen sanoo jotakin sattuvaa, niin se muka tulee kuin hupakolta, kuin itsetiedottomalta, vain satunnaisesti. Ainoastaan te muka tiedätte, mitä sanotte. Niin, herra filosofi, minä tiedän, mitä sanon, tiedän sen yhtä hyvin kuin te tiedätte mitä sanotte.
Minä. No niin! Näyttäkäähän, minkä vuoksi parempi hänelle.
Hän. Senvuoksi, että kaikki nuo hänen kauniit teoksensa eivät ole tuottaneet hänelle edes kahtakymmentätuhatta frangia. Senvuoksi, että jos hän olisi ollut hyvä silkkikauppias Saint-Denis- tahi Saint-Honoré-kadun varrella, hyvä mauste-tukkukauppias, hyväliikkeisen rohtolan omistaja, niin hän olisi koonnut suunnattoman omaisuuden, ja hänen sitä kootessaan ei olisi ollut sitä nautintoa, jota hän ei olisi maistanut. Silloin tällöin olisi hän antanut kultakolikon minunlaiselleni ilveilijä-pahaiselle, joka olisi pannut hänet nauramaan ja toimittanut hänelle sopivassa tilaisuudessa nuoren naikkosen lievikkeeksi hänen ikäväänsä ainaisessa avioyhteydessä vaimonsa kanssa. Me olisimme syöneet oivallisia aterioita hänen talossaan, pelanneet korkeata peliä, juoneet mainioita viinejä, mainioita liköörejä, mainiota kahvia, tehneet huviretkiä maaseudulle. Näettehän, että tiesin mitä sanoin. Te nauratte?… Mutta antakaahan kun jatkan: se olisi ollut parempi hänen ympäristölleen.
Minä. Kieltämättä. Kunhan hän vain ei olisi epäkunniallisella tavalla käyttänyt rehellisellä kaupalla hankkimaansa rikkautta; kunhan hän olisi ajanut ulos talostaan kaikki nuo pelaajat, nuo loiset, nuo äitelät liehakot, nuo tyhjäntoimittajat, nuo hyödyttömät nurjatapaiset, ja kauppapalvelijoillaan kepityttänyt kuoliaaksi tuon palvelusintoisen miehen, joka vaihtelua hankkien pelastaa aviomiehet kyllästymästä totuttuun avioyhteyteen vaimojensa kanssa.